Kaffebulla

Eihän sen työn tarvitse elämää hallita. Työ vie juuri niin ison siivun elämästä, minkä sille antaa.

Itse teen mielelläni töitä, koska nautin työstäni, ja nautin myös siitä, että voin tienata rahaa. En koe sitä ikäväksi ollenkaan, päinvastoin, on kivaa kun on rahaa millä tehdä juttuja, esim. matkustaa.

En koe, että työ hallitsisi elämääni. Hallitsen ajankäyttöni hyvin, ja päätän itse, mihin käytän aikani. Valitsen käyttää aikani töihin tiettyinä aikoina, sillä mielestäni rahan tienaaminen on kivaa.

Kyse on omista valinnoista.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys oli, että hyväksynkö, mutta vien tämän ajatuksen myös nyt niin, että miten toimin kun huomaan, että nykyiseni ei tykkää, että kaveraan (liikaa) eksän/eksien kanssa.

Yleensä ottaen ajattelen niin, että pitäisi antaa niiden eksien mennä ja jatkaa elämäänsä, myös jonkun muun kanssa kuin minun.

Myös pitäisitse ajatella miltä nykyisestä tuntuu, ei niin, että itsekkäästi ajattelee vain omaa itseään. *Mutta kun mulla on oikeus*.

Onhan parisuhteessa paljon muitakin kompromisseja. Myös joskus täytyy kokonaan jostain luopua, kun jotain saa tilalle.

Kun nyt olen nyt saanut tämän uuden ihmisen elämääni, niin voisinko vastaavasti myös luopua jostain toisesta, tai ainakin ottaa etäisyyttä?

Muita kavereita ja ystäviä (ei eksiä) voi olla vaikka kuinka monta, mutta toistaiseksi on niin ainakin niin, että kumppaneita on vain yksi kerrallaan.

Uudelle suhteelle täytyy myös antaa tilaa ja eikö sen uuden, ehkä elämänkumppanin, tunteet ole kuitenkin tärkeämpiä kuin niiden entisten?

Joskus tuntuu, että ihmiset pitävät näitä entisiä siksi, että kun ne jo ovat aina niinkuin valmiina ja otettavissa käyttöön tai käytössä koko ajan.

Pelätään, että jos uusi suhde ei kestä, niin mitäs sitten kun olen jostain vanhasta jo luopunut? Tavallaan halutaan pelata varman päälle. On ainakin se vanha, mites minä sitten pärjään kun olen siitä luopunut ja uusi suhde menee karille? En kait minä yksinkään voi olla? Kun ainakin on niitä kaverieksiä.

Jos tämä nykyinen ei haluakaan jäädä kaveriksi eron jälkeen, ei ole takeita, vanhoista on.

Mutta tämä ajatusmaailma joskus syö uutta suhdetta niin, että jollain ihmisellä ne vanhat eksät ovat koko ajan tärkeämpiä kuin se nykyinen. Vasta sitten kun nykyinen siirtyy entiseksi muiden jatkoksi, hänen arvonsa nousee. Ja taas uudelle selitetään *mutta kun se on mun eksä, en kait minä siitä luovu kun ollaan jo ennen sinua tunnettu ja ollaan hyviä kavereita, et voi sitä vaatia*.

En tiedä tajuaa koska joku ajatuksenjuoksuani, mutta näin ajattelen.

Kirjoitit oivaltavasti. Asia menee mielestäni juuri näin.

Nämä ihmiset eivät pysty olemaan parisuhteessa. He pystyvät olemaan vain exiä, sillä se ei velvoita mihinkään, eikä tule liian iholle. Toinen versio samasta ihmistyypistä ovat ne, jotka ihastuvat yksipuolisesti. Siinäkään ei tarvitse sietää oikeaa läheisyyttä. Riittää kun haaveilee, millaista ihanaa voisi olla tuon ihmisen kanssa, jos sen saisi.

Toinen elää menneessä, toinen haaveilee tulevasta. Kumpikaan ei pysty olemaan tässä ja nyt oikeasti läheinen toisen ihmisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos koko ajan epäilyttää, se on huono merkki.

Nimenomaan. Traumatisoitunut ihminen ei usko omaa intuitiotaan, vaan luulee, että vika on hänessä.

Ihan sama parisuhteessa. Ei ole normaalia, jos koko ajan miettii, onko tämä ok ja miksi minusta tuntuu pahalta. No ei ole ok, eikä pidä tuntua pahalta!

Vaihtoon vaan. Huonot miehet ja huonot terapeutit.

Koen. Olemme hyvin saman näköisiäkin, ja kieli on melkein sama. Mentaliteetti ja huumorintaju on hyvin lähellä toisiaan. Pidän Eestistä maana ja eestiläisistä ihmisinä. 

Ja tosiaan ne vironvenäläiset ovat eri asia kuin aidot eestiläiset.

Törmäsin th-aikoina siihen, että sellainen tietty ihmistyyppi, jota kutsun Ronskilan Hilkaksi, tykkää besserwisseröidä asiakkaille ja tuoda esille sitä, miten fiksuja he ovat ja miten tyhmä se asiakas on. 

Tämän tyyppiset ihmiset hakeutuvat usein töihin paikkoihin, joissa on mahdollisimman haavoittuvassa tilanteessa olevia asiakkaita, esim. psykiatrinen sairaala, synnytysosasto, neuvola. 

Voisin kuvitella, että terapeuteistakin löytyy näitä. Sanokaa suoraan, jos kohtelu tuntuu epäasialliselta. Ei sen kuulu tuntua siltä, varsinkaan kun kyse on palvelusta, jonka asiakas vielä itse maksaa!