Jezzi

Sympatiani! Ihan aidosti, sillä tiedän erinomaisen hyvin tuon tunteen. Mulla iski vauvakuume tosissaan viisitoistavuotiaana harjoittelussa päiväkodissa. Sitä ennen se oli vain kytenyt hiljaisena liekkinä jossain taustalla, odottamassa. Minä kun ilmoitin jo kolmivuotiaana tomerasti, että musta tulee isona äiti eikä se päätös koskaan siitä muuttunut. Ja onko tuskallisempaa kuin olla 16 vuotta vanha ja itkeä kaipuutaan vauvaan ja omaan perheeseen, siihen elämään, jota on aina odottanut. Sen ikäisenä kun sitä ei voinut sanoa ääneen, etenkään aikuisille, kun täysin idioottina olisivat pitäneet... Ja sellaisen tunteen salaaminen oli raskasta. Onneksi oli edes yksi kaveri, joka ymmärsi!

En tiedä, miten, mutta jotenkin siitä selvisi. Nyt parikymppisenä oikeasti aikuisena ja itsenäisenä ihmisenä voi huokaista helpotuksesta. Olla onnellinen siitä, että sitä pystyi kuuntelemaan järkeä eikä oikeasti vahingossa raskaaksi tullut. Koska ei sitä teiniäidiksi todellakaan halunnut, se olisi ollut kamalaa! Olisi sitä selvinnyt toki, mutta ei sen niin kuulunut mennä. Sitä halusi todellisuudessa olla jo aikuinen ja saada tehdä itse se päätös perheen perustamisesta. Ja nyt se on mahdollista. Nyt tietää, että kaikki lähipiirissäkin ovat onnellisia vauvauutisista. Nyt voi rauhassa ostella pikkiriikkisiä paitoja ja huokailla vauvakuumettaan. :)

Onneksi vuodet kuluvat nopeasti kuitenkin! Keskityt opiskeluun ja haaveilet. Haaveilet niin ettet revi itseäsi, vaan muistat että ihan pian se kaikki on mahdollista. Teet töitä niiden suunnitelmien eteen, se jos joku on aikuista. Ennen kuin huomaatkaan, olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Pääsette muuttamaan yhteen poikaystäväsi kanssa, katsotte, miten elo sujuu. Ja jos ja kun kaikki menee hyvin, voitte vihdoin tehdä sen päätöksen vauvasta. Silloin kaikki on helpompaa, on helpompi olla onnellinen kuin se olisi jos vauva tulisi nyt. Tsemppiä! <3