Hansuliini

Turhin muisto on varmaan se, että 7.-luokan fyssanmaikka Hongisto poltti vuonna 1986 Bonustupakkaa piipussa. En oo tehnyt sillä tiedolla ikinä mitään.

Varhaisin muisto on kotimatkasta kitarisaleikkauksen jälkeen, kun äiti moitti mun kummitädin ajotapaa, niin sanoin äidille, että anna Irkun ajaa ja sit menin nallen kanssa takapenkille pötkölleen. Nalle oli melkein yhtä iso, kuin mä (Vähän päälle 2-vuotias olin) ja sillä oli toisena silmänä nahkanappi, jonka äiti oli ommellut.

Seuraava muisto on siitä, kun me asuttiin kerrostalossa ja siellä oli rappukäytävän kaiteen välitangot vähän vääntyneet ja työnsin pääni niiden välistä ennen, kuin kukaan kerkesi reagoimaan ja jäin korvistani jumiin. Mun sisko rauhoitteli mua sillä aikaa, kun äiti haki talonmiehen vääntämään niitä tankoja erilleen. Mulla oli harmaa villatakki ja punaiset sukkikset ja valkoiset kesäkengät, joita tuijottelin siinä ansassa ollessani. Kyseisestä paikasta muutettiin pois kesäkuussa -75 ja olin silloin 2,5-vuotta eli oon ollut sitä nuorempi.

Noi oli sellaisia välähdyksen kaltaisia muistoja, mutta sieltä kesäkuulta -75 muistan kutakuinkin sen koko muuttopäivän. En muista sitä asuntoa, josta muutettiin, mutta muistot alkaa siitä, kun istuin sen samaisen aiemmin mainitun nallen kanssa siellä uusessa osoitteessa tyhjässä kämpässä keittiössä lattialla ja nojasin jääkaappi-pakastimen oveen ja sit äiti juoksee ikkunaan ja huutaa siskoille, että muuttoauto tuli ja siitä muistan tyyliin koko päivän tapahtumat.

Sen jälkeen on lukuisia muistoja. Joka tapauksessa kyllä ihminen voi muistaa alle kolme vuotiaana tapahtuneita asioista, mutta en mä kyllä ihan siihen usko, että oman syntymänsä tai vauva-ajan muistaa.

Muutoin tää on ollut kyllä tosi kiva ketju lukea.

Vierailija kirjoitti:

Mistä mä mitään tiedän... kirjoitti:

Kysyin mun mieheltä, että miksi hän ei oo halunnut lapsia, niin vastaus oli, ettei pidä lapsista.

Sanoi kyllä, että ois tehnyt mun kanssa lapsen, jos olisin halunnut ja rakastanut sitä lasta.

Mä taas assu-piirteisenä häiriinnyn lapsista ihan kamalasti ja oon aivan liian tunnemaailmaltani, että äitiys onnistuisi multa lapselle oikealla tavalla. En koe oloani luontevaksi lasten kanssa. Eikä mulla oo minkäänlaista äitiviettiä. Joten ei lapsia minulle!

Joten voisin tästä keskusteluketjusta ja miehen puheista päätellä, että miehet on aikaisemmin suurimmalta osin vaan suostuneet naisen haluun tai sitten ihan huijattu siihen. Assuna jotenkin täysin käsittämätön ajatus mulle. Nykyään naisen arvoa, kun ei mitata äitiyden kautta, niin ei oo mitään tarvetta painostaa miestä tekemään niitä lapsia

Tuskin nainen , joka haluaa lapsen, ajattelee asiaa niin, että hänen arvonsa mitataan äityiden kautta. Ei ainakaan minulla edes käynyt mielessä moinen.

Ja ei se aina ole niin, että mies taipuu naisen tahtoon tehdä lapsi. Tuskin ollaan ainoa pari maailmassa, jossa nimenomaan mies halusi lasta. 

Oli jo menettänyt toivonsa tulla koskaan isäksi, kun sitten 40vuotiaana toiveensa toteutui.

Lapsi oli minulle vahinko, miehelle toiveen täyttymys, mutta pakko myötää, että  parasta kuitenkin, mitä elämässäni on ikinä tapahtunut.

Totta kai on poikkeuksia ja mutta aiemmin naisen arvo on hyvinkin mitattavissa äitiyden kautta.

Joka ikisissä perhejuhlissa Martta-täti kiersi kaikki lisääntymisikäiset parisuhteessa olevat naiset läpi ja kuulusteli, että minkälainen lisääntymisaikataulu on suunnitelmissa. Seuraavalla kierroksella sitten kiersi naimattomat naiset, että eikös sitä sopivaa sulhoa löydy, kun ne munasolut alkaa jo menemään vanhaksi ja juorut alkaa tommosesta vanhastapiiasta kohta kulkemaan.

Nykyään sen tietää jo Marttakin, ettei oo soveliasta kysellä tommosia. Ei enää kukaan huohota niskaan, eikä valtamedia maalaa täydellisestä äidistä kuvaa. Lisääntyminen päin vastoin heikentää naisen asemaa työelämässä, koska se on aina naisen työnantaja, jolle ne kulut pääosin lankeaa ja äiti miltei aina on se, joka jää lapsen kanssa kotiin ja on pois töistä, kun lapsi sairastuu yms.

Vierailija kirjoitti:

Minulla adhd-epäily. Lähete psykiatrille. Prosessi alussa, jatkosta en tiedä.

No yksityisellä puolella mulla oli ensin päivän nerologisiatestejä ja sit seuraavana päivänä psykiatri, joka haastatteli kattavasti ja antoi dg.n. Sit alkoi lääkekokeilu ja kerran kuussa räknäiltiin annoksia ja lääkkeitä kunnes löytyi sopiva.

Julkiselle, kun siirryin hoidettavaksi, niin dg tehtiin uudestaan neuropsykiatrian polilla ja se alkoikin sitten labroilla (huumeseula kuuluu vakiona) ja todistusten tilaamisilla joka paikasta. Useamman kerran vei myös elämänkaarihaastattelu. Tosi paljon kaikenlaisia testejä tehtiin, että pois suljettiin muut psykiatriset sairaudet, jotka voisi aiheuttaa oireita. Samoin persoonallisuushäiriöt jne jne. Normisti kuuluisi haastatella myös vanhempia, mutta mulla oli äiti kuollut ja isää en tuntenut. Sitten oli pään magneetti, ekg. Samat neurologiset testit, kuin yksityisellä ja sit tuli dg. Lääkitystä säädettiin ja siirto terveysasemalle.

Yksilöterapian kävin Malmin MTT.ssä, mutta nykyään kai pitää etsiä itse terapeutti ja HUS.in tiloissa kävin ADHD-oireiden hallintaryhmän. Lisäksi on mahdollisuus nepsy-valmentajaan, joka ihan käytännössä auttaa selviämään arjesta. Itse en sitä tarvinnut.