haaveilija
Seuratut keskustelut
Löytyykö muita lapsettomia? Tukea kaivataan.
Pakko avautua omasta kokemuksesta, jos vaikka löytyisi muitakin samassa tilanteessa olevia. Olen 25-vuotias nainen, naimisissa. Meillä on ollut järjetön vauvakuume kolme vuotta, mutta ehkäisy jätettiin pois elokuussa 2014, kun elämäntilanne oli sopiva. Mitään ei kuulunut kesään 2015 mennessä, joten menimme testaamaan mieheni sperman, tämä oli ok. Itselläni kuitenkin ilmeni gynekologikäynnin yhteydessä monirakkulaisuutta toisessa munasarjassa, joka on todennäköisyys nyt sitten siihen, että lasta ei ole kuulunut. Sain keltarauhashormoneja, joita söin kolme kiertoa. Oltiin päätetty, että jos ei kolmannella tärppää, niin menemme lapsettomuushoitoihin yksityiselle. Yllättäen olinkin raskaana tämän kolmannen kerran jälkeen. Tästä olimme haltioissamme, kunnes raskaus meni kesken 6+5. Pitkän odotuksen (n.14kk) jälkeen tämä oli musertavaa. Syytä emme keskenmenolle saaneet, mutta onneksi kohtu tyhjeni itsestään, ei tarvittu lääkkeitä tai kaavintaa. Keskenmenosta on nyt viikko ja pikku hiljaa alan päästä yli asiasta. Ymmärrän, että en asialle mitään voinut tehdä. Kuitenkin lähinnä lannistaa se, että en voi tietää sitä, koska seuraavan kerran tärppää. Siihen voi mennä kauankin, kun meillä on todettu tämä monirakkulaisuus. Haluaisin kuulla, jos täältä löytyisi kokemuksia samankaltaisiin tilanteisiin. Kuinka nopeasti olet tullut uudestaan raskaaksi keskenmenon jälkeen, vaikka ensimmäinen raskautuminen oli hankalaa? Olen kurkkuani myöten täynnä näitä "kyllä tärpää", "teidän vuoro tulee vielä", "olette vielä nuoria" ja "lakatkaa yrittämästä" -kommentteja, koska nämä eivät vauvakaipuuta hellitä. Haluaisin vain sen oman nyytin syliin enemmän kuin mitään muuta, mutta pelkään, että näin ei tapahdu pitkiin aikoihin, jos ollenkaan.Entä jos näitä keskenmenoja tulee useampi? Järki ei kestä enää.
23
Ap täällä huutelee! Ensinnäkin haluan kiittää teitä jokaista. Oli aivan ihanaa avata tämä keskustelu ja huomata, että ensin pitkän hiljaisuuden jälkeen yhtäkkiä tämä tulvi ihania kannustavia viestejä ja lohduttavia kokemuksia. Tiedostan, että ongelmani ei ole todellakaan pahimmasta päästä ja siitä olen kiitollinen (ja samalla teille, joilla on, ja muillekin, toivon kaikkea parasta), mutta koska tämä on minulle ollut rankkaa enkä ole saanut ajatuksia pääni sisällä selkiämään, niin olen ollut yhteydessä psykologiin. Ajan kuitenkin saan vasta joulukuun tienoilla (haluan tälle tietylle). Siihen asti pyrin tukeutumaan lähipiiriin ja teihin. Meillä oli e-pillerit käytössä ennen kuin aloitimme yrittämisen. Tämä ehkäisymuoto oli käytössä 7 vuotta (yhdessä melkein 9, eli käytännössä koko yhdessäoloajan kun vähennetään yrittäminen). Ehkäisyn jäädessä pois menkat olivat epäsäännölliset, mutta kuitenkin tulivat (kp 22-40). Tämä häiritsi minua, joten siksi menin alunperin gynelle, en todellakaan odottanut tulevani sieltä pco-diagnoosin kanssa pois. En tiennyt, että pco voi myös kadota (jollekin teistä oli käynyt näin?), enkä tiedä miksi juuri minulla tämä on. Perinnöllistä? Elämäntavat? Muuten vain? Pillerit? Olen yrittänyt googlata asiasta kaiken, mutta löydän paljon ristiriitaista tietoa enkä tiedä mitä uskoa. Joka tapauksessa ilmeisesti juuri tämä ovuloimattomuus on ongelmamme. Mies onneksi (näillä näkymin) ok. Sain lugesteroneja säännöllistämään menkkoja, mutta tätä ovulaatioasiaa ei pahemmin selvitelty, ehkä sitä sitten seuraavaksi, nyt vaan odotamme ensimmäisiä menkkoja, jonka jälkeen otamme yhteyttä taas lapsettomuusklinikalle. Varasimme ajan alkukesästä ensin julkiselle, mutta koska saimme ajan 4kk päähän, niin kyllästyimme odottamaan ja päätimme siirtyä yksityiselle, jossa käskivät ensin kokeilla tätä keltarauhashormonia. Tämän keskustelun myötä myös havahduin, että sokeria voisi kyllä vähentää (varaa tähän on ilman, että se on hifistelyä). En ole kuitenkaan ylipainoinen. Tottakai on muitakin ihania asioita elämässäni, joista voisin nauttia. Itse asiassa minulla on kaikki muu, minkä olen elämääni halunnut paitsi lapsi, joten yritän oppia arvostamaan sitä, mitä minulla jo on, mutta tämä vauvakuume vain on vallannut mieleni niin pahasti, että toistaiseksi en ole siihen pystynyt. Avioliitto mieheeni onneksi on vahva ja itse asiassa vahvempi kuin koskaan tämän lapsettomuuden takia, vaikka meitä välillä turhauttaakin. Adoptioajatukset eivät meillä vielä ole ajankohtaisia, joten omalta kohdaltani en osaa niihin vielä ottaa selkeästi kantaa. Aion kyllä perehtyä tarvittaessa.