GrazyMay

ANHAA: Onko nuo mielenterveyshoitajan kanssa käydyt keskustelut jotenkin linkitetty Kelaan vai saako niitä ilman psykiatrin B-lausuntoa?

Mulla on ollut sellainen olo keskenmenon jälkeen, että pieni musta pilvi kulkee koko ajan tuossa pään yläpuolella, ikään kuin näkökentässä. Sieltä sit sataa sitä epäonnea niskaan siinä määrin, että koen sen kohtuuttomana. Haluaisin löytää jälleen ilon elämään, ihan siihen jokapäiväiseen elämään, enkä elää ikään kuin odottaen sitä onnea. Vaan olisin onnellinen ilman odotuksia. Sitä en ole ollut hetkeen. Kaikki pienetkin vastoinkäymiset saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi yksilöksi hetkittäin. Ajattelen; "Tätäkään ei minulle suotu, ei tietenkään. Mitä oikein kuvittelit?" Kuvittelen, että muut ihmiset, varsinkin ne joilla on lapsia tai ovat raskaana ovat onnekkaampia kuin minä. Osa heistä pitää onneaan itsestään selvyytenä ja se saa minut jälleen pohtimaan, miksi juuri minä koin keskenmenon. No toisaalta sitä voi kysyä itseltään myös päinvastoin; Miksi se en olisi minä, joka kokee keskenmenon?

Eikä siinä mitään, tämä asia on hyväksyttävä ja sillä selvä. Sen hyväksyminen vain olisi helpompaa, jos tulisin raskaaksi niin pian kuin väitetään. Keskenmenon jälkeen olet hedelmällisimmilläsi. Jep. Minä en siihenkään prosenttiin mahtunut, en vaikka yritimme heti uudestaan.

Nyt siis neljäs yrityskierto ja se päätyi tänään lääkärin ottamaan verikokeeseen, joka oli negatiivinen. Kuukautiset siis 4 päivää myöhässä, edelliset olivat 14 päivää myöhässä. Ilmeisesti ovulaationi ei ollut silloin, kun oletin sen olevan. Tosin on mahdollista, että ovulaatio on ollut tosi tosi myöhään tässä kierrossa ja vielä ei veressä näy mitään, mutta olen kyllä tämän kierron suhteen antanut periksi.

Miten hemmetissä maailman luonnollisin asia voi olla niin vaikeata joillekkin? Tasan ei mene onnenlahjat.

<3 Mä lohduttaudun sillä, että aina tulee huominen. Se voi olla se meidän päivä. <3

Kiitos te ihanat!!! Mä en edes tiennyt missä tätä asiaa olisi järkevintä purkaa. Olen perusluonteeltani iloinen, elämännälkäinen ja valoisa ihminen, nyt tuntuu, että tuon kokemuksen jälkeen olen vain varjo entisestä minästäni. Haluaisin säästää miestäni hieman, etten ihan kaikkea turhautumistani, pelkojani ja epäluottamusta tulevaan purkaisi häneen. Kiitos siis teille kannustavasta tuesta ja lämpimästä vastaanotosta tänne palstalle.

Onko joku teistä käynyt juttelemassa jollekkin ammattilaiselle peloistaan? Jos olette, koitteko siitä olevan apua?

Oli niin lohduttavaa löytää tämä ketju, jossa uskon kun joku teistä sanoo, että tiedän tasan miltä sinusta tuntuu. Haluaisin läväyttää avokämmenellä niitä, jotka sanovat, että otatkohan liian raskaasti lapsesi keskenmenon? Miten sen voi ottaa sillä tavalla kevyemmin? On epäoikeudenmukaista tarjota onnea ja ottaa se pois, ilman selityksiä.

Kaikki reaktioni asian tiimoilta ovat vain kapinointia omaa kohtaloani vastaan. Asian hyväksyminen on vaikeaa. Työni on mielekästä laulajana, ja vapaa-ajan ongelmia ei ole, parisuhde voi hyvin. Paljon on siis myös hyvää. Ehkä se on niin, että saat sen mistä luovut. Hankaluutena siinä vain on se, etten tiedä miten luopua elämäni suurimmasta unelmasta; tulla äidiksi.

Halauksia ja toiveikkaita ajatuksia kaikille! <3

Hei te kaikki rohkeat ja sisukkaat naiset!

Mä haluaisin liittyä keskusteluun ja kertoa oman tarinani, jos sopii. Tulin kolmannella yrityskierrolla raskaaksi sen jälkeen kun jätimme ehkäisyn pois. Olimme molemmat yllättyneitä ja onnellisia, ja vaikka minulla oli ihan selkeät oireet en osannut kuvitella olevani raskaana. Aluksi olin niistä myös hieman ahdistunut. Olin juuri pudottanut painoani yli kymmenen kiloa ja olin tyytyväinen kehooni. Raskauden myötä tuli turvotusta ja rinnat kasvoivat. Teen työtä, jossa olen esillä ja siitä syystä ulkonäöstä huolehtiminen on ollut minulle tärkeää. Vauvan oli tarkoitus syntyä joulukuussa. Olin siksikin hämmentynyt, sillä olin aina ajatellut, että minun on vaikea tulla raskaaksi. Olin myös aina haaveillut jouluvauvasta. Tämä lapsi olisi ollut molempien vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Myös tulevat isovanhemmat olivat innoissaan. Kävin neuvolassa ja ensiraskauden ultrassa. Kaikki oli hyvin. Pieni sydän sykki vimmatusti. En osannut odottaa millainen tuskien tie meillä oli vielä edessämme.

Ihan raskauden alusta saakka minulla oli "vain" sellainen olo, että kaikki ei ole hyvin. Läheisiä ystäviäni oli myös raskaana ja eräänä päivänä totesin ääneen, että jos jonkun meidän ystävyksien raskaus menee pieleen, se on juuri minun raskauteni. Juuri ennen äitienpäivää ystäväni lupautui ultraamaan jälleen pienokaisemme. Aamulla olin varma, että siellä ei ole enää elämää. Tiesin sen. Jotenkin. Yritin tsempata itseäni mennessäni ultraan ja siellä tämä järkytys vahvistui. Sikiö oli kuollut. Mieheni oli työmatkalla ja hän ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Halusin välittömästi poistolääkityksen ja samana iltana olin sairaalassa tuskissani "synnyttämässä" tätä ihmettä ulos. Olin niin kipeä ja shokissa, että en ymmärrä miten selvisin siitä kaikesta. Itkulle ei tullut loppua, kun saavuimme kotiin tyhjin käsin ja mieheni kiitti minua siitä, että olin ollut niin urhea. Minun ikuinen tukipilarini.

Olin viikon sairaslomalla ja vuosin n. 1,5 viikkoa. Henkisesti olin aivan polvillani. Mietin, miksi juuri meidän lapsemme? Oliko alkuraskauden vastenmieliset ajatukseni raskauden oireista olleet alkusysäys tälle kaikelle? Tapoinko lapseni omilla ajatuksillani? Ja kuitenkin, hän oli se mitä minä olin pitkään toivonut. Kaipasin raskausoireita niiden kadottua. Ystävät ilmoittelivat vähän väliä olevansa raskaana. Eikä siinä ollut mitään vikaa. Vika oli siinä, että minä olin juuri menettänyt oman lapseni. Olin kateellinen. Se oli tunne, jota en ennen ollut tuntenut ystäviäni kohtaan. Syyllistin itseäni. Olin epäonnistunut lapsemme kasvualustana ja olin myös huono ystävä. Olisin halunnut olla raskaana yhtä aikaa ystävieni kanssa. Nyt jouduin välttelemään heidän seuraansa, sillä en voinut olla tuntematta epäoikeudenmukaisuutta katsellessani muiden onnea. Monet shoppailureissut, illanistujaiset ja tapaamiset päätyivät siihen, että tulin itkien kotiin. Olin äärettömän lohduton. Minua ei kiinnostanut hillua kaupungilla bilettämässä sinkkuystävieni kanssa, eikä minua huvittanut pitää yhteyttä mammakavereihini, sillä en kuulunut enää heidän joukkoon. Olin väliinputoaja.

Nyt keskenmenosta on kulunut kohta 4 kuukautta. Yritämme edelleen lasta, mutta kiertoni on aivan sekaisin. En tiedä milloin ovuloin, tosin en ole niitä tikutellutkaan. Menkat on aina joka kuukausi vähintään viikon myöhässä, jolloin toivo aina herää, joko nyt tärppäsi. Olen tehnyt tässä ja edellisessä kierrossa niin monta tyylipuhdasta negaa, että tekisi mieli antaa periksi. Tiedän, että henkisesti toivun kokonaan vasta uuden raskauden alettua, mutta tuleeko sitä koskaan?

Olen miettinyt, että kuinka paha ihminen olen? Että mistä syystä ihminen laitetaan käymään läpi tuollainen helvetti, joka ei lopu siihen, että sikiö on saatu pois kohdusta? Eikö ole tarpeeksi suuri rangaistus menettää kauan odotettu ja toivottu ihmisenalku? Olisin mielelläni pitänyt naiseuteni rippeet eli kuukautiseni, mutta ei, niitäkään sen saa pitää vaan kehoni on aivan sekaisin vieläkin, sitä kautta mieleni alkaa myös rakoilla.

Minua ei lohduta se, että minulle toitotetaan että kyllä sä saat vielä toisen vauvan. Onhan sulla aikaa. Miten joku voi tietää, että näin on? Mitä jos en tulekaan enää raskaaksi? Minä olisin halunnut pitää tämänkin vauvan ja kaikki ne tulevat, mikäli niitä minulle suodaan.

Toivon todella, että kenenkään ei tarvitsisi ensiraskautenaan kokea mitään vastaavaa. Keskenmenokokemus romutti itsetuntoani naisena, nosti esiin pelkoja, joita en tiennyt olemassa olevankaan. En tiennyt, että ihminen voi kokea niin suurta menetyksen tuskaa ja henkistä pahoinvointia. Pahin on toivottavasti nyt takana. Toivon sydämestäni teille kuumeileville keskenmenon kokeneille vahvoja plussia, voimaa ja rohkeutta, sillä sitä tämä todella vaatii. <3