Faith

Kävin eilen metsälenkillä. Metsässä on ihanaa. Metsälenkit ovat parasta kesässä.

Entisessä kotikaupungissani on kaunis, ehkä 1950-luvulla rakennettu omakotitalo. Ihailin sitä aina koulumatkalla ja olen pari kertaa Streetview'llä käynyt katselemassa sitä.

Se on valkoinen kivitalo, harjakattoinen, katon pinta on sellaisista tiilenvärisistä aaltomaisista paloista tehty. Terassia ja rappusia reunustaa siro tumma rautakaide, hieman koukeroiseksi taottu. Talon vieressä on vanha paksurunkoinen puu, ehkä lehmus, jonka lehvät varjostavat terassia.

Talo on hillityn romanttisella tavalla tyylikäs. Sellaisia näkee Suomessa aika vähän (nykyään).

Muistan enkä yhtään tykännyt. Katsoin sen usein silti. Se oli sellainen masentava sunnuntaiohjelma. Siinä oli jotenkin outo tyly tunnelma.

Tarkkis oli ok, vaikka sekin oli sunnuntaiohjelmana masentava.

En allekirjoita. Menneisyys tapahtui oikeasti, riippumatta siitä, mitä muistamme tai ajattelemme menneistä tapahtumista nykyhetkessä.

Ehkä puhuja tarkoitti, että muistot ovat mielen luomuksia? Sekään ei ole totta, mutta jo vähän järkevämpi väite.

Muistaminenhan on jossain määrin luovaa toimintaa eli esim. tunteet ja mielleyhtymät saattavat hieman muokata muistikuviamme. On kuitenkin täysin harhaanjohtavaa väittää, että muistaminen olisi kokonaan luovaa toimintaa. 

Käännytyslakia vastustaneet ovat käyttäneet kaltevan pinnan argumenttia: kun ihmisoikeussopimuksia rikotaan yhdessä kohtaa, niitä on myöhemmin helppo rikkoa toisessa kohtaa ja sitten kolmannessa...

Harvoin kuulee arvoliberaalien / -progressiivien vasemmistolaisten käyttävän kyseistä argumenttia. Konservatiivit kaikkialla länsimaissa sen sijaan ovat joutuneet käyttämään sitä paljon nykyään, esim. keskusteluissa avioliittolain muuttamisesta ja eutanasiasta.

Liberaalit saavat nyt maistaa omaa lääkettään. Maailma muuttuu, ja se täytyy vain hyväksyä vaikka kuinka harmittaisi.