Faith

Olen ujo ja introvertti. Minua kiinnostaa ihmisten tarinat sekä ihmissuhdeasiat ja psykologia yleisellä tasolla. Välitän ihmisten hyvinvoinnista. Mitä oikeastaan tarkoittaa, että pitää jostakusta? Huomattava osa ihmisistä on mielestäni kivoja ja ystävällisiä. Suhtaudun peruspositiivisesti kaikkiin ihmisiin, mutta en jaksa / viitsi viettää kovin paljon aikaa heidän kanssaan face-to-face.

Nuorempana minä ja kaverini olimme jossain vaiheessa kiinnostuneita tästä MBTI-tyyppiluokkitelusta. Teimme useita testejä, ja minä sain aina tulokseksi INFP:n ja kaverini sai aina INFJ:n. Mietimme, mikä vastauksissamme aiheuttaa tämän eron.

Kun vertailen minua ja kaveriani, mielestäni hän on minua järjestelmällisempi ja loogisempi sekä tekee päätöksiä ja on aktiivisempi suhteessa ympäristöön. Minä olen herkempi ja alttiimpi vaikutuksille, "randomimpi" ajatuksenkuluiltani sekä passiivisempi. Ehkä J:n ja P:n ero perustuu käytännössä tämän tyyppisiin asioihin?

Rakastuminen, kumppanuus, intiimiys ja asioiden jakaminen ovat haluttuja ja tavoittelemisen arvoisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Jotkut traumatisoituvat herkemmin ja tarvitsevat pitemmän ajan, että pystyvät eheytymään hajottavan kokemuksen jälkeen. En siis ajattelisi, että he "eivät toivu ahdistuksesta", vaan että heillä siihen menee vain pitempi aika. Myös se, onko sairaudesta jäänyt fyysisiä oireita, vaikuttaa tähän varmasti. Oireet muistuttavat traumaattisesta kokemuksesta ja antavat aihetta epäillä, onko sairaus / oireisto uusimassa.

Olen itse tällainen herkkä ja hitaasti palautuva. MS-taudin takia olen ollut vakavasti sairaana ja viettänyt viikkoja sairaalassa. Minulla oireet poistuivat kokonaan, mutta silti palauduin melko hitaasti henkisesti. Jos olisi vielä jäänyt vammoja, olisin varmasti palautunut vielä paljon hitaammin. Ruumiillinen sairastuminen on henkisesti voimakas kokemus. Koen sen tavallaan iskuna minuuteen.

Olen huomannut, että ihmiset, jotka ovat todella vahvasti orientoituneita esim. työhön, palautuvat henkisesti nopeammin kuin sellaiset, jotka ovat orientoituneet sisäänpäin. Tämä havainto tosin perustuu vain pieneen ihmisjoukkoon eikä ole luotettava sen takia.

Kiitos vastauksesta.

Tarkoittaako tämä palautuminen vuosia? Mitä mieltä olet, onko tälläisessä tilanteessa hyvä jäädä kotiin miettimään asioita? aktiivisempi arki, väsyttävyydessäänkin, toimii usein, jos ahdistusta.

Kyllä se voi viedä vuosiakin. Ennen kuin olin saanut MS-diagnoosin ja minulla oli oirejaksoja (joiden takia juoksin lääkäreiden vastaanotoilla), olin melkein koko ajan ahdistunut, vuosien ajan. Voisin kuvitella, että jos jostain diagnosoidusta ja sinänsä jo selätetystä sairaudesta jää oireita / vammoja / kipuja, ihminen voi kärsiä ahdistuksesta tosiaan jopa vuosia. Kun varmistuu, ettei hengenhätää kaikesta huolimatta ole, toipuminen voi alkaa ja olla nopeaa.

Itsensä ja kehonsa ulkopuoliseen keskittyminen auttaa varmaan paljon ja vähentää ahdistusta, mutta oman kokemukseni mukaan tilan täytyy parantua edes vähän, että voi alkaa keskittyä itsensä ulkopuoliseen. Sen itsensä ulkopuolisen täytyy myös olla jotain todella mielekästä ja hyvää itselle, että se voittaa ahdistuksen.

Italiassa olisi ihanaa mennä jonkin rauhaisan sivukadun varrella sijaitsevaan pizzeriaan ja syödä ulkoterassin nurkassa rapisevapohjainen, juuri uunista nostettu margherita.