Faith

Oli 80-luvun puoliväli. Muistan pelon ja sekasorron. Koulun tilat tuntuivat tosi suurilta ja monimutkaisilta.

Tutustumiskierroksella, jolla kierrettiin aula, wc:t, terveydenhoitajan tilat, ruokasali yms. oman luokanopettajan johdolla, eksyin monta kertaa, kun lähdin seuraamaan väärää jonoa. Kaikki ekaluokkalaisjonot risteilivät tiloissa yhtä aikaa, ja oli kauhea meteli. Yritin seurata katseellani opettajaamme, jonka tunnistin puserosta. Olin hädissäni ja itkin monta kertaa.

Muut uudet oppilaat näyttivät tosi rennoilta ja juttelivat ja hassuttelivat keskenään, mikä sai minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi ja pelkäämään vielä enemmän.

Päivä oli kauhea minulle, ja oikeastaan koko ensimmäinen vuosi ja ehkä vielä toinenkin kouluvuosi. Kun äitini ensimmäisen päivän jälkeen tuli hakemaan minua, en meinannut edes uskoa, että jotain niin hyvää voi tapahtua, että pääsen kotiin!

Olikin kauheaa tajuta, että seuraavana päivänä piti taas mennä kouluun. Kouluumme oli onneksi tullut sinä vuonna ns. pehmeä lasku -käytäntö, eli ensimmäisten parin viikon ajan ekaluokkalaisten koulupäivät olivat vain muutaman tunnin mittaisia.

Inhosin sitä, kun lapsena jotkut kutittivat kylkiä yhtäkkiä takaapäin. Se taisi jossain vaiheessa 80-luvulla olla muotijuttu koululaisten keskuudessa. Tuskin se kuitenkaan vaarallista on.

Ei äkkikuoleman takia. En ylipäätään pelkää että kuolen. En varsinaisesti pelkää koskaan poistua kotoa, mutta kyllä joskus saattaa jännittää. Riippuu siitä millainen päivä on edessä, minne olen menossa jne.

Minusta äkkikuoleman pelkääminen kotoa poistuessa on irrationaalista, ja se voisi olla syy hakea apua, varsinkin jos siitä tulee pitempiaikainen pelko.

Vierailija kirjoitti:

Sekä henkinen että fyysinen krapula viestii, että on toiminut väärin itseään kohtaan. Siis vaatii jatkossa muutosta.

Samoin ajattelen. Krapulasta, ruumiillisista ja henkisistä oireista, puhutaan niin kuin ne kuuluisivat normaaliin elämään, vaikka kyse on siitä, että tekee itsensä sairaaksi ja käyttäytyy ja puhuu holtittomasti, ajattelemattomasti tai loukkaavasti.

Jos määrät ja alkoholin vaikutus itseen ovat kerta toisensa jälkeen sellaiset, että joutuu sairastamaan ja katumaan käyttäytymistään ja selvittelemään mahdollisia ristiriitoja, niin silloin on syytä miettiä, onko se viisasta.

"Joskus haaveilin lähihoitajan työstä, mutta opinto-ohjaajani mukaan ala ei sovi minulle, koska hahmotushäiriö vaikeuttaisi työtä monella tavalla. Opo oli varmaan oikeassa, mutta lähihoitajilta ei ainakaan työt loppuisi."

Erikoista jos oposi ajatteli lähihoitajan työstä noin. Jos et arastele ihmisiä ja sosiaali- ja terveysalan auttamistyö edelleen kiinnostaa, niin ei kannata unohtaa niitä vaihtoehtoja. Sillä alalla on tosiaan töitä, ja työ on sellaista, että joka päivä tietää tekevänsä jotain tärkeää.

Jos lukio ei käy ylivomaiseksi, niin kävisin sen loppuun vaikka neljässä vuodessa.

Eihän ammatin välttämättä kai tarvitse olla sellainen, joka heijastaa täydellisesti omaa minuutta ja johon suhtautuu valtavan intohimoisesti, kuten näköjään itsekin ajattelet, koska kirjoitit että haluaisit tehdä "jotain sellaista liukuhihnatyötä, mikä ei vaadi lainkaan älyllistä ponnistelua ja josta ei tarvitse stressata".

Tärkeintä on, että tietää ja uskoo tekevänsä jotain arvokasta, ja saa työstä elannon ja tietysti, ettei inhoa työtään.

Et kyllä vaikuta kehitysvammaiselta.