Faith

Useita vuosia sitten, käytyäni kesäyönä kävelyllä siirtolapuutarhassa (siellä oli ns. avointen ovien päivät), minusta tuntui ihanalta ajatukselta, että minulla olisi oma siirtolapuutarhamökki, jonka ympärillä olisi niin tiheä kasvillisuus, etteivät naapurit näkisi sinne.

Haaveilin, että asuisin siellä koko kesän yöt päivät, joisin aamukahvia kuistilla, pyöräilisin kaupunkiin ruokaostoksille ja illalla kuuntelisin radiota ja lukisin romaaneja pienessä mökissäni.

Ei se ikinä ollut unelma, jota olisin pyrkinyt toteuttamaan. Sitä paitsi sp-mökit ovat tosi kalliita, ja olisi se minulle liian sosiaalinen paikka. On vain jotenkin viehättävä ajatus, että ison kaupungin keskustassa on tuollainen salaperäinen miniatyyrimökkialue. 

Schindlerin lista, The Notebook ja Deep Impact. Nuorempana Cherbourgin sateenvarjot ja Tuulenviemää saivat itkemään. 

Esim. The Notebookissa ja Deep Impactissä se itkettävyys ei kyllä niinkään johdu surullisuudesta, vaan ne ovat koskettavia.

En ole koskaan elänyt siten, että pyrkisin toteuttamaan unelmiani. Olen haaveilijatyyppiä, tyytyväinen vähään. Sitäpaitsi kaikki mitä eniten kaipaan ei ole itse rakennettavissa, vaikka kuinka tekisi töitä.

Hakisin sen hampurilaisaterian, koska en viitsisi ruveta tekemään ruokaa enää illalla. Muuten kyllä kaalilaatikko on hyvää, ok-terveellistä sekä erittäin vähähiilihydraattista, jos sellaista haluaa. Kouluruokailusta tuttu mesikämmenkastike (eli jauhelihakastike jossa on sulatejuustoa) on hyvää lohtukotiruokaa spagetin ja keitettyjen perunoiden kanssa, myös terveellisempää kuin pikaruoka.

Tärkeintä on kertoa suoraan pahasta olosta, huonotuulisuudesta ja siitä, ettei se johdu perheenjäsenistä, ettei vaan tule väärinäsityksiä ja lisää ongelmia ja pahaa oloa kaikille. Yleensä jo se auttaa, että on saanut sen sanotuksi. 

Itse menisin yksin kävelylle tms., siellä setvisin ajatuksiani ja rauhoittelisin itseäni. Joskus taas muiden kanssa jutteleminen niistä ahdistavista asioista auttaa.