Faith

Synttäreillä leikkiessähän voi sitä paitsi tulla nälkä. Tarjolla olisi hyvä olla jotain suht terveellistä. Esim. omassa lapsuudessani lasten synttärijuhlilla oli yleensä cocktail-tikkuja, joissa oli pala juustoa, viinirypäle ja lihapulla.

Lisäksi tietenkin makeita herkkuja. Itse ainakin olisin ollut pettynyt, jos ei olisi ollut mitään makeaa.

Lapsi on vain tosi arka ja pelokas? Olin itse lapsena vähän samanlainen vieraissa ympäristöissä ja vieraiden kesken, tosin en ihan noin paljon.

Jos haluatte lapsen kaverin viihtyvän, olkaa hänelle ystävällisiä (tervehtikää ja hymyilkää), mutta älkää jututtako kovin paljon. Luultavasti hän ajan mittaan tulee vähän rohkeammaksi, vaikka ujo perustemperamentti säilyykin.

Rakkauteen kuuluu tunteiden lisäksi sitoutuminen, ja avioliitto on tahdon asia: tahdon sitoutua ja omistaa elämäni sinulle. Eli kyllä avioliitto on parisuhderakkauden sinetti. Lapset ovat Jumalan lahja – niitä joko siunaantuu tai ei.

Surullista kyllä, molemmat voi hylätä: puolison ja lapsen. 

Toki on olemassa muutakin rakkautta kuin parisuhderakkautta.

Olin teini-ikäinen 90-luvulla. Jotkut koulussamme olivat "koviksia", jotka kävivät kaupungilla ja ryyppäsivät viikonloppuisin, mutta itse en harrastanut sellaista. Olin aina joko kotona tai joskus ystäväni kotona alkuillasta.

Tykkäsin olla kotona: kirjoitin päiväkirjaa, kuuntelin musiikkia (60-70-lukujen bändejä kuten Doorsia, Beatlesiä, CCR:ää) luin romaaneja ja nuortenlehtiä, leikin pikkusisarusteni kanssa, katselin heidän kanssaan Disney-elokuvia. 

Olin yläasteikäisenä aina ajan hermoilla, mitä tulee muodikkaaseen pukeutumiseen ja uusiin kosmetiikkatuotteisiin. Ihan ensimmäisiä mielikuvia, joita 90-luku minussa herättää, ovatkin hippityyli, sen ajan huippumallit, Pantene-tuotteet, hiuslakan tuoksu... 

Muistan tarkkaan myös kävelymatkat koulusta kotiin: oli unelias ja haaveileva olo, reppu painoi selässä, loppumatkasta liikenteen äänet vaihtuivat lintujen lauluksi ja pihapuiden lehtien suhinaksi. 

Ehkä sinun kaveripiirissäsi ap. vain on huomattavan paljon sellaisia, jotka eivät viihdy yksin?

Ei tuo mikään "uusi ilmiö" ole. Lapsuudenperheeni kotona 80-luvulla kävi usein kyläilemässä yksi sukulaismies, joka oli hyvin seurallinen ja ulospäinsuuntautunut luonteeltaan, mutta hän oli poikamies, joka asui yksin. Hän tosin kävi usein pitkin viikkoa, koska ei ollut työelämässä. Jos hän olisi ollut töissä, olisivat kyläilyt varmaan painottuneet erityisesti viikonloppuun. Jotkut eivät tykkää olla yksin.