Faith

Vierailija kirjoitti:

Tuttavan isä joutui jakamaan sairaalassa huoneen ison miehen kanssa, jota henkilökuntakin pelkäsi. 

Voisiko nämä laittaa jonnekin erikseen lukkojen taakse. 

Ehdottomasti aggressiivisesti käyttäytyvä potilas pitäisi eristää muista sairaalassa.

Luku erikseen ovat potilaat jotka ovat häirikköjä mutta vaarattomia. Sellainen potilas saattaa esim. kaivata juttuseuraa hirveästi ja ehkä lievän kehitysvammaisuuden takia ei osaa lukea toisesta ihmisestä että tämä haluaa olla rauhassa. Tuttu kertoi tällaisesta potilastoverista joka aiheutti paljon stressiä. Sellainenkin on ikävää mutta sille ei oikein voi mitään.

Minulla oli sellainen avaimenperä. Se oli pinkki, läpinäkyvä. Kuin pinnan alla olisi ollut pinkkiä geeliä jossa oli hopeanvärisiä hileitä. 

Catherine kieltämättä näyttää väsyneeltä noissa uusissa kuvissa. Minulle ei alun perin tullut mieleenkään että uudenlaiset hiuksensa olisivat peruukki, mutta mistä sitä tietää. Ehkä kuitenkaan ei.

Joka tapauksessa tulee aina surullinen olo ja huoli kun ajattelen mahdollisuutta että hän olisi vieläkin sairas tai että syöpä olisi uusinut. En ole koskaan suhtautunut muihin "julkkiksiin" samalla tavalla. Ihan kuin Catherine kuuluisi omaan tuttavapiiriini.

Kuulas taivas

Lintumyrsky

Ilmassa rubinola ja savu

Sydämessä jäähyväisjuhla

Top-10:ssä on eräs kesäkuun päivä vuonna 2002. Mitään erityistä ei tapahtunut, vaan siinä oli erityinen tunnelma. Muistan vieläkin tosi tarkkaan päivän kulun.

Olin alkupäivästä käynyt opiskelututtavan kanssa Pyynikin näkötornilla, ja kotiin pyöräillessäni tuli ukonilma ja kaatosade, kastuin läpimäräksi. Kotiin saavuttuani tein kasvisgratiinin ja laitoin sen uuniin, sitten menin lämpimään suihkuun. Olin laittanut Chopinin 1. pianokonserton taustalle soimaan; se kuulosti tunnelmalliselta kun samalla sade ropisi ikkunaan ja ukkonen vielä jyrähteli vaimeasti. Ennen ruokailua sytytin kynttilöitä koska myrskyn myötä oli tullut hämärää. Illalla katsoin Wimbledonin tennisturnausta tv:stä.

Tiedostin että päivä oli onnellinen, mutta en olisi silloin arvannut että se olisi niin ikimuistoinen ja kuuluisi elämäni onnellisimpiin vielä yli 20 vuotta myöhemmin.