Faith

Ostin pikku purkin valkosuklaapashaa. Syönen sen huomenna.

Yleensä iloitsen, ja "mehustan" tapahtuneesta kaiken ilon irti. Esim. hiljattain kävin sairauteni (MS-tauti) vuosittaisissa verikokeissa, ja sain labralta vastaukset tekstiviestillä: kaikki arvot olivat ihanteelliset. Katselin viestiä monta kertaa ihastellen. 

Olin jo lapsena samanlainen. Jos minulle ostettiin uudet mieluisat kengät, hain ne illalla sängyn viereen ja katselin niitä nukkumaan käydessäni.

Jos elämässäni on jotain erityistä murhetta meneillään, en jaksa iloita pienistä asioista.

Surullinen dokumentti muuten, mutta loppu oli ihana. 

Katson aina kuolemista käsittelevät dokkarit. Ne ovat surullisia, masentavia ja joskus pelottavia, mutta aihe on niin kiinnostava, että sen synnyttämät tunteet vain joutuu hyväksymään. En katsele niitä viihteenä.

Olen katsonut kymmeniä ohjelmia kuolemisesta enkä vieläkään ymmärrä, millaista se on kokemuksena. Ehkä sen ymmärtää vasta sitten, kun itse kokee sen. 

Ennen nettiä haukuttiin tv:tä. Siis kritisoitiin sitä, että perheet vain töllöttävät tv-ruutua sen sijaan, että vaikka ulkoisivat tai lukisivat kirjoja.

Nyt nettiaikakaudella olen tajunnut, että tv:n äärellä perheet sentään olivat yhdessä. Tv:tä katsellessa juteltiin, väiteltiin, naurettiin yhdessä. 

Nykyään jokainen perheenjäsen töllöttää yksin omaa ruutuaan ja valikoi sieltä tarkkaan itseään miellyttävät ohjelmat silloin kun haluaa.

Se on normaalia. 

Myös se, että vaikeat olosuhteet tai jokin elämässä meneillään oleva stressin aihe vaikuttaa kielteisesti mielialaan, on normaalia. Epänormaalia olisi se, jos vaikeudet eivät yhtään vaikuttaisi!