Etsivä löytää

Vierailija kirjoitti:

Tuo ihmeiden oppikurssi on kyllä ihan ultimaattista new age tuubaa. Jo lähtökohta, että Jeesuksen henki on sanellut tekstin jollekin nykyajan tyypille on karvat pystyyn nostattava. Sisältö on monimutkaista sotkua, joka sotkee etsijän epäolennaisuuksiin ja tekee etsimisestä valtavan vaikeaa. Valitettavaa on, että siinä on riittävästi vanhoja viisauksia ja totuuksia seassa siteeksi niin, että ihmiset uskovat siihen ja alkavat edellisen kirjoittajan tavoin syyttää vain itseään, jos eivät ymmärrä tekstistä hölkäsen pöläystä eivätkä etene. Syytä olisi ennemminkin vika kysyä, onko vika Ihmeiden oppikurssissa.

Mitä olen lukenut sekä Ihmeiden oppikurssia että Kristityn mystikon ajatuksia, niin enpä usko että viimemainittu olisi kovinkaan samoilla linjoilla teoksen kanssa jos sen lukisi (mihin en voi suositella aikaa tuhlaamaan). Luulisin että mystikkoa, joka oman näkemykseni mukaan edustaa totaalisen nondualismin linjaa kuten esim. hindujen advaita-perinne, buddhalainen mahayana tai esim. mestari Eckhartin teologia, närästäisi pahemman kerran Ihmeiden oppikurssin räikeä dualismi, jossa sielut ovat luotuja ja Jumalasta erillisiä. Vielä enemmän varmasti närästäisi loputon mielen ja egon ympärillä pyöriminen, jota teos kehottaa harjoittamaan. Tämän teoksen idea ei ole hiljaisuus ja taivasten valtakunta tässä ja nyt, vaan monimutkainen oman mielen manipulointi että ehkä joskus tulevaisuudessa voisi saavuttaa jotain hienoa. Eckhart Tolle kutsuu sellaista "psykologisen ajan luomiseksi" ja pitää sitä yhtenä pääongelmista siihen miksi ihmiset eivät ole jo valaistuneita.

Kurssin näennäiset ristiriidat johtunevat siitä, että myös siinä puhutaan kahdelta tasolta käsin. Minun nähdäkseni mystikko on ymmärtänyt noiden tasojen eron myös Jeesuksen puheista, joten hän ehkä erottaisi ne myös Oppikurssista. Olisi mielenkiintoista saada mystikon oma näkemys asiaan, mutta teos ei ole mitään kevyttä iltalukemista. Siitä löytyy kyllä osia netistä ihan suomeksikin, jos mystikko haluaa itse luoda oman käsityksensä siitä.

Tämän enempää en lähde asiasta väittelemään, sillä kuten ollaan jo huomattu, näitä asioita voi kokea niin eri tavoin. Uskonnoksi kurssia ei ole tarkoitettu. Myös itse Jeesuksen puheet olivat minulle lähes täyttä hepreaa muutamia perusajatuksia lukuunottamatta, kunnes kokemusten kautta osa niistä avautui ihan uudella tavalla. Läheskään kaikkea en ymmärrä, mutta olenkin matkallani vasta alussa.

Minä nyt kirjoittelen vielä tänne ensin jotain yleisesti ja sitten mystikolle erikseen, toivottavasti et ap pahastu. Ajattelin, että kun tässä ketjussa näyttää olevan useampikin samalla tiellä, voisimme saada toisiltamme vertaistukea.

Minä olen saanut henkilökohtaista opastusta tielläni n. viiden vuoden ajan (ja varmasti vielä aiemminkin, mutta en vain osannut sitä silloin nähdä). Syvin sielun pimeä yöni oli sitä, kun olin vielä epävarma siitä, onko fyysisten aistien ulottumattomissa ylipäätään mitään. Minulla on myös fundamentalistinen uskonnollinen tausta, mutta koin jo hyvin pienenä, että ne opetukset Jumalasta eivät voineet pitää paikkansa. Minusta oli epäreilu ja hullu ajatus, että pelastus olisi tarjolla vain joillekin harvoille, jotka nyt vain sattuivat syntymään oikeassa paikassa ja oikeaan uskontoon. Minulla oli aina aavistus siitä, että jos Jumala on olemassa, Hän voi olla vain rakastava. Tuota Jumalaa siis etsin uskonnoista, turhaan.

Sitten elämäni kääntyi päälaelleen ja päädyin tilanteeseen, jossa minulla ei ollut juuri mitään omaisuutta eikä ketään lähellä. Oli tietysti ihmisiä, mutta ei ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Aloin saada kokemuksia, joiden kautta varmistui, että on muutakin kuin tämä fyysinen maailma. Esiintyi synkronisiteettiä, opastavia unia, ruumiista irtaantumisia ja ihan fyysistä opastustakin, milloin minkäkin ihmishahmon muodossa. Olin hyvin onnellinen ja vapaa. Noihin aikoihin luin ensimmäistä kertaa de Mellon Havahtumisen, ja se oli yksi käänteentekijä matkallani.

Sen jälkeen, kun pyysin saada tietää totuuden, minulla alkoivat vuorottelemaan edistymisen ja jumiutumisen jaksot. Jumissa ollessani tuntuu aina, että rukouksiini ei vastata ja mieleni on täynnä ristiriitoja. Oivalsin vasta tänä vuonna, mikä noiden jumiutumisten merkitys on: Huomata este tai hidaste tielläni ja poistaa se. Este vain ei ole koskaan ulkoinen, se on aina minussa itsessäni. Viimeisimpänä ymmärrys siitä, että minun täytyy elää ja hengittää näitä opetuksia, eikä vain pyöritellä niitä päässäni joukkona ideologisia ajatuksia. Esimerkiksi sen suhteen, että ketään toista ei voi muuttaa, vain itseään voi, olen saanut tänä vuonna hyvin konkreettista oppia. Vasta kun toin tuon ajatuksen käytäntöön ja lakkasin vastustamasta ajatusten tasolla niitä, jotka näyttivät kylvävän elämässäni negatiivisuutta, olen päässyt taas johdatuksen tilaan. Ja aina se johdatus on entistä selkeämpää. Saatan vain ihan ohimennen pyörittää jotain mietettä tai kysymystä päässäni, ja hyvin pian saan vastauksia niihin. Tämä ketjukin oli yksi tuollainen vastaus, kiitos siis siitä. :)

Kuulisin hyvin mielelläni, millaisia kokemuksia muilla etsijöillä on ollut. Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia asioita, eikä minulla ole live-elämässä oikein ketään kenen kanssa niistä puhua.

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää:

En todellakaan pahastu.

On mielenkiintoista lukea edistymistäsi, koska tunnistan paljon itseäni. Polku muistuttaa samaa fundamentalisesesta taustasta lähtien. Odotan myös, milloin nämä jumistukset poistuisivat lopullisesti.... Saan aina oivalluksia, ja ehdin jo ajatella "joko nyt", mutta sitten taaaas tulee jotain uutta tilalle.

Minullakin de Mello taisi olla ensimmäinen kirja. Olen tosin lukenut sen jo viidesti. Tolle oli toinen, sen luin uudelleen tämän ketjun innoittamana. Joka kerta kirjoista avautuu uusia näkökantoja.

Saanko kysyä, mikä oli se saamasi tekniikka, jolla et samaistu kehoon? Onko muukin tapa kuin se, että on läsnä ja katsoo itseään ulkopuolelta?

Ap

Ihmeiden Oppikurssi on se menetelmä, josta puhun. Se tosin ei tähtää pelkästään kehoon samastumisen poistamiseen, vaan koko ajattelumaailman mullistamiseen. Se tuotiin eteeni ensimmäistä kertaa jo sielun pimeän yön aikana, mutta en silloin ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä. Yritin toiseenkin kertaan lukea kirjaa pari vuotta myöhemmin, mutta taas sama ymmärtämättömyys esti minua etenemästä asiassa. Vasta kun luin G. Renardin kirjat, jotka ovat eräänlaista johdatusta Oppikurssiin, pääsin asiassa eteenpäin. Täytyy tietysti muistaa, että Renardin kirjat ovat ihmisen kirjoittamia ja siten saattavat sisältää virheitä, mutta kokonaisuutena niistä saa kyllä hyvän tiivistelmän Oppikurssin asioista. Renard kertoo niissä selkokielellä myös näistä yksittäisistä menetelmistä, joita olen ottanut käyttööni. Muistan lukeneeni, että kristitty mystikko ei ole näihin kirjoihin tutustunut, mutta niissä on paljon samaa kuin mistä mystikko puhuu kokemustensa pohjalta.

Sitten vielä kristitylle mystikolle kysymys. Olen tielläni siinä vaiheessa, että minulle on tuotu eteen nämä kaikki pyhät opetukset, mutta henkilökohtaista kokemusta yhteydestä tai Jumalasta minulla ei ole. Fyysinen maailmankuvani on kyllä kokenut häiriintymistä näihin oppeihin perehtymisen myötä, mutta niissä ei ole mitään järisyttävää. En sitä tosin vielä odotakaan, mutta tiedän sen olevan edessä. En vain ole ollenkaan varma siitä, "missä järjestyksessä" asiat tapahtuvat.

Esimerkki: Olin lukenut kehon harhasta jo aiemmin, ja minulla oli myös kokemusta siitä, että keho on vain kulkuväline maallisella matkallamme. Kuitenkin samastun kehooni vielä voimakkaasti, joiltain osin enemmän kuin toisilta. Minulle osoitettiin menetelmä, jonka avulla tätä samastumista voisi vähentää, mutta se ei näytä toimivan kaikilta osin. Tai siis ainakaan muodon tasolla ei näytä toimivan, mutta tässä saattaa olla kysymys myös kiinnittymättömyydestä. Esimerkiksi selkäkipuni sain hallintaan suhteellisen helposti, mutta akneni ei näytä lievittyvän yhtä vaivattomasti. Onko kyse siitä, että asialla on minulle merkitystä ja kiinnittymisen takia tämä vaiva ei poistu? Vai täytyisikö ensin oppia olemaan samastumatta kehoonsa, jolloin nämä kipeät paukamatkin olisivat vain yksi pieni häiritsemätön hyttysenpisto? Hyttysistä puheenollen, kiitos näkemyksistäsi taannoisessa hyttysketjussa. Olinkin miettinyt henkistä lähestymistapaa hyttysiin, kun satumme asumaan hyvin hyttysrikkaalla paikalla, joten se oli yksi vastaus "rukoukseeni".

Niin, vielä siitä aknesta. Vaikka vaiva ei sinänsä suuresti minua enää haittaa enkä kovin aktiivisesti pyri siitä eroon, myönnän olevani niin pinnallinen, että haluaisin itselleni kauniin ja terveen ihon. Täytyisikö minun siis lakata haluamasta? Vai voinko samaan aikaan toimia vielä muodon tasolla "vanhan minän" mukaan, kun yritän esoteerisella tasolla löytää kallion "uuden minän" perustukseksi?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua naurattaa nämä mukamas buddhalaisuuteen perustuvat new age-opit. Ensinnäkin länsimaisen ihmisen on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää niinkin omasta taustasta poikkeavaa ajattelua kuin buddhalaisuus on. Edes uskonnontutkijat eivät usein pysty pääsemään siitä kärryille vaikka omistaisivat sille useita vuosia. Etenkin nämä new age-ajattelijat harvoin itse lukevat mitään aitoja tekstejä, ainoastaan sitä mitä joku toinen on tulkinnut omien värittyneiden lasiensa läpi. Näitä sitten toistellaan vuosikymmenestä toiseen ja pidetään jonain aitona totuutena vaikka ollaan alinperinkin tulkittu niitä päin mäntyä, jos ne edes miksikään totuuksiksi ovat ikinä tarkoitettukaan.

Itse olen kokenut hengellisen heräämiseni jälkeen kokenut ymmärtäväni kaikkien niiden uskontojen pyhiä tekstejä, joihin olen tutustunut. Keskustelen myös näistä asioista varsin erilaisten ihmisten kanssa, eksoottisimpana ehkä Hare Krishna -liikkeeseen kuuluva henkilö, jonka tapasin eräällä kaupungin aukiolla siellä kävellessäni. Tykkään jutella hengellisten etsijöiden kanssa, vakaumuksesta riippumatta, joten kun hän halusi esitellä Bhagavad Gitan kohtaa minulle, mielelläni kuuntelin. Ja selitin oman intuitiivisen näkemykseni kohdasta, mistä seurasi halu kuulla enemmänkin näkemyksiäni. Niinpä me toisinaan tapaamme ja juttelemme, ilman mitään ongelmia siitä että toinen on kristitty ja toinen harekrishnalainen, ilman että kumpikaan yrittää käännyttää toista. 

Miten ymmärrät kaikki vanhan testamentin raakuudet ja julmuudet?

Itselleni Raamatun, kuten muidenkin uskontojen pyhillä kirjoituksilla on ensisijaisesti spirituaalinen merkitys, joka toimii vertauskuvallisella tasolla. En siis usko, että pyhät kirjoitukset ensinnäkään ovat luotettavia historiallisia dokumentteja siitä mitä on oikeasti tapahtunut aineen tasolla, enkä myöskään että niissä esitetty kuva Jumalasta on absoluuttinen totuus. Vanha Testamentti kuvaa aikansa ihmisten maailmaa ja tietoisuudentilaa, ja aikansa ihmisten käsitystä Jumalasta ja tämän tahdosta, mutta sittenkin siitä on löydettävissä syvällisiä spirituaalisia totuuksia, jotka ovat hyödyllisiä hengelliselle etsijälle. 

Otetaan esimerkiksi vaikka Israelin kansan vaellus Egyptistä Luvattuun maahan. He harhailivat erämaissa vuosikymmeniä, välillä jo nähden tavoitteensa, mutta taas joutuen uudelle erämaakierrokselle milloin mistäkin syystä. Jumala kyllä johdatti heitä, antoi mannaa sataa taivaasta ja johdattavan pilven päivällä ja tulenliekin yöllä, mutta aina ihmiset näyttivät jotenkin mokaavan koko homman silti. Sellaista se on monen hengellisen etsijänkin taival kohti lopullista valaistumista tai uudestisyntymistä: erämaata (hengen pimeää yötä), jossa välillä jo näyttää, että kohta, ihan kohta olen perillä, mutta sitten tulee joku turhaumus ja kääntyminen pois etsinnästä, ja uusi kierros erämaassa...

Tämä esimerkki Raamatusta on juuri se, mitä olen itse kokenut. Minulla kaikista voimakkain sielun pimeän yön vaihe on jo kaukana takana, ja se päättyi reilut viisi vuotta sitten. Tapahtui asioita, jotka muuttivat elämäni täysin, ja päädyin lopulta ihanaan vapauden tilaan. Parin vuoden ajan oloni oli todella kevyt eikä mikään vastoinkäyminen tuntunut oikein missään, ja niitä vastoinkäymisiä kyllä riitti. Mutta koin, että en ollut kuitenkaan löytänyt sitä perimmäistä totuutta. Olisi ollut helppoa jatkaa elämää siinä keveydessä, mutta pyysin totuuden hengen johdatusta... Ja siitä on alkanut tämä uusi etsikkoaika. Olen lukenut hirveästi henkistä kirjallisuutta, mutta niiden arviointi on ollut vaikeaa. Kun ei kuitenkaan ole sitä omaa kokemusta totuudesta, ei oikein tiedä mitä etsiä. De Mellon Havahtumisen luin jo vuosia sitten ensimmäisen kerran, ja tänä vuonna luin sen uudestaan. Siitäkin tuntui saavan nyt vielä enemmän irti, kun oli kuitenkin itsellä jo samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia. Juuri tuollainen olo minulla on ollut, että kohta, ihan kohta olen perillä! Kun taas sitten on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut palaamaan erämaahan. Minulla on iso pelko siitä, että tulen johdetuksi harhaan tai että en osaa sydämellä erottaa hengen ääntä egosta. Vaikka se pelko on kyllä sinänsä turha, jos vain pyytää Pyhän Hengen opastusta... Kyllä sen rakkauden sitten tunnistaa, vaikka ei itse suoraan kokisikaan.