ei-kukaan

Tää on niin vaikeaa, ja raskasta. 💔

Aattelen, että se ns. tylsä arkikin on täynnä hetkiä taikaa ja täyttävää tyytyväisyyttä sen oikeen tyypin kanssa. Että mikään suhteen arkeen tai ajan kulumiseen lösähtäminen ja kosahtaminen ei ole mahdollista, koska se arki on itsessään taikaa sekä rakastavaa ja elävöittävää vuorovaikutusta täynnä, ihan vaan sillain kun on. Toisilleen oikeat ihmiset tekee siitä toisilleen sellaista mitenkään sen kummemmin ponnistelematta, koska he sopivat toisilleen niin hyvin ja herättelevät toisissaan olemisen riemua, tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta. He herättävät toisensa vapautuneeseen leikkiin, yhtä vaivatta kuin pyörteet ilmestyvät virtaan. Jos vain antavat itselleen luvan siihen.

Uskon, että olisit voinut olla tuo oikee tyyppi mulle. Se tyyppi, jossa olisi yhdistynyt elämänkumppanuus, palavarakkaus ja jopa uuden elämän luominen jos semmoinen olisi tuntunut hyvältä. Sulle taas tuo ihminen on ehkä joku muu. Sen tiedän ettemme koskaan saaneet mahdollisuutta ilmentyä toisillemme oikeasti vapaasti ja luonnolliseen tapaamme.

Nuku hyvin.

Ajatuksissa🧡

Yksi kerta vielä jäljellä. Käyttäisin sen kaikesta huolimatta mieluiten uudestaan häneen. Joskin molemminpuolisesti, jotain oppineena, iloisena ja helpottuneella lopulla sillä kertaa. Eikä loppu tietenkään olisi loppu, vaan aikaansa malttamattomana odottanut alku. Mutta, no, se vaatisi että hän olisi aivan lopussa nykyiseen elämäänsä ja onneton siinä. Eikä sekään kiva ajatus ole.

Vierailija kirjoitti:

Niin siellä saaressa oli lopulta ihan miellyttävää viettää vuosi ja toinenkin. Kunhan alkuun pääsi. Viimein kuitenkin alkoi veri vetää ihmisten ilmoille. Kauan rakensin lauttaa ja kauan se lillui valmiina poukamassa. Talveksi hilasin sen aina maihin. Merille ja mantereelle lähtö oli aina mielessä, mutta en uskaltanut. En pelännyt niinkään vaarallista matkaa kuin lähtemistä. Tuttu ja turvallinen on aina sitä, vaikka olisi yksinäisyyden ympäröimä autiosaari täynnä skorpioneja ja kusiaisia. Kunhan oppii pärjäämään niiden kanssa. Pistoksiinkin tottuu.

Ainut asia, mihin ei totu, on yksinäisyys ja toisen kaipuu. Oma Wilsonini oli tämä kaipausketju kaikissa muodoissaan. Oikein kun kuuntelin, se saattoi joskus puhua minulle. Sillä minä pärjäsin.

Nyt kuitenkin on alkukesä, vuorovedet ja tuulet kohdillaan ja hetki tehdä se. Jos en nyt lähde, ehken koskaan. Kuolen tänne. On jo merkkejä siitä että uutta koko vuotta kehoni ja mieleni ei sittenkään ehkä selviä. Wilson on haalistunut ja yksinäisyys sakenee. Pistoksetkin tuntuvat aina pahemmilta - lieneekö kehittynyt allergia. Ei täällä ole antihistamiinia tai adrenaliinia tai edes kantohometta parempaa antibioottia. Joku kerta reaktio on kohtalokas. Aika on nyt tai ei koskaan.

En pelkää enää vaikka kauan välttelin paluuta siihen, mistä kerran pakenin. Ei mikään paikka tai kukaan ihminen, vaan vaellus. Halusin vaelluksen loppuvan, kuten se tekikin ajatajoiksi. Mutta ei se ollut määränpää. Vain pysäkki, varikkopysähdys itseni korjaamiseksi. Laastarille on haavoittuneella tarve, mutta se ei kestä iäti. Arvet jäävät, mutta niiden kanssa voi elää. Ne muistuttavat tärkeistä asioista. Vaikka saarella tuli jokunen lisää, nyt en enää niitä häpeä vaan kannan ylpeydellä.

Kun rantauduin mantereelle, ensi kertaa tiesin vuosiin suunnan, mihin edetä. Matka jatkuu taas, reppu täynnä kuivattua kalaa ja käyttötarvikkeita. Lopun elannon luotan kohtalon käsiin.

-pj

Mutta, onpa kiva kuulla sinusta Kuusiheppu! Onnea tulevaan^__^