ei-kukaan

Kuinka pohjalla voikaan olla :<

Vierailija kirjoitti:

tempus adest,

hoc est vale,

historia non expectat quis,

repugnantia vanitas est.

*2014 - 2023

Onko minulle? Vuodet täsmäävät😅

Voisitko laittaa jonkun takuuvarman tunnisteen?

Nuuhku, unia💛

Aamusella yhdeksän jälkeen laitoinkin jo kirjautumatta pari. Ne pitkät ofc :D. Ja tosiaan, muista itsearmo ja itsemyötätunto.

Ei kukaan, vain tuntematon ystävä kirjoitti:

Sinä. Opettele rakastamaan itseäsi.

Kiitos. Sitäkin tässä harjoittelen. Monia vuosia jo. Varsin hidasta se on välillä, kaksi askelta eteen yksi taakse-tyyliin :D. Olen opetellut ja yhä opettelen rajojen vetämistä ja itsekunnioitusta. Jos en olisi yhtään oppinut, olisin yhä tuossa tilanteessa, joka teki hallaa meille molemmille. Ihmisinä olisimme voineet olla sopivat ja hyvät, tärkeitä tunteita oli molemminpuolin, mutta tilanne ei sitä totisesti ollut. Aika ei ollut oikea. Me emme tällaisenaan olleet ihmisiä, jotka olisivat osanneet laittaa meidät tapahtumaan. Olisi lopputulos ollut mitä tahansa, sydämen ääntä kuunneltiin aivan liian vähän. Se ei ehkä olisikaan johtanut meitä yhteen, mutta vakaasti uskon kummankin olevan nyt onnellisempia ja henkisesti vapaampia, parempia ihmisiä myös läheisilleen ja kanssaeläjille, jos kumpikin olisi niin tehnyt.

Nähtäväksi jää tapahtuuko niin koskaan, että olisimme sellaiset ihmiset toisillemme, jotka tahtovat meidät tapahtumaan. Parkkeerataanko ikinä rollaattoreita vierekkäin. Ei välttämättä. Ehkä. Aika kertoo. Sitä ennen on elettävä, rakastettava, tunnettava.

Sen tiedän, että sekä minulle että hänelle tämä on ollut tarpeellista sen kliseisen kasvun kannalta. Sen kannalta, että löytäisi oman äänensä, jotta voisi olla hyvä niin itselle kuin muille ja antaa maailmalle luontaisimman, hyvimmän ja autenttisimman version itsestään. Jos ei ihminen usko itseensä ja syvään ääneensä helpolla, niin niinhän siinä käy että hän lyö päätänsä seinään vaikeimman kautta juuri niin kauan, että lopettaa. Ymmärtää ettei elämän kuulu tuntua tuolta, elämän ei kuulu tuntua hiertävältä hiekkalaatikolliselta kiviä kengässä. Lopettaa sen mikä tekee sielussa kipeää ja kahlitsee kipuun. Pysähtyy, alkaa kuunnella ja alkaa rakastaa.

Kaikkinensa, niin paljon kuin on sattunutkin, ei tämä turhaa ole ollut. Ei laisinkaan. Kuten olen ennenkin sanonut, harva oppii uutta kun elämä rullaa ja kruisailee tyytyväisenä. Ei ole insentiiviä oppia, kasvaa, tarkastella ja kyseenalaistaa. Ei että pitäisi. Rullaava elämä ja tyytyväisyys ilman vastoinkäymisiä on tosi bueno. Se positiivinen asia kivuissa kuitenkin on, että ne muovaavat ihmisestä jotain uutta, ehkä ymmärtäväisempää ja myötätuntoisempaa kuin hänestä olisi muutoin tullut.

Oli rakastettava itseä niin paljon, että vaikka kuinka sattuu, riuhtoo itsensä ulos elämäntilanteesta, joka tuntuu pahalta eikä selkeästi sovi itselle tai sydämelle. Eikä se tuolla tavalla ollut muutoinkaan oikein ketään muutakaan kohtaan. Eroissa ei ole mitään väärää jos sen tekee oikein ja kunnioittaen, salailu taas on varmaankin lähes aina väärin. Opittavaa on meillä molemmilla paljon. Rakastamisesta, mutta ehkä eniten juuri terveestä itserakkaudesta ja itsemyötätunnosta, liikakiltteyden ja miellyttämisen karistamisesta, sisäisen äänen kuuntelemisesta. Siitä että kävi mitä tahansa, omat jalat kantavat ja viimeisin onnenrahtunen sekä avain elämäntyytyväisyyteen löytyy aina itsestä ja sydämensä kuuntelemisesta, vaikka se olisi vain hiljaisuudessa nojata siihen kun tekee kaikkein kipeimpää.

Tuolle sairaaksihuutelijalle:

Minähän koko ajan jätän rakastamani miehen rauhaan. Minä se välit katkaisin. Päätös oli valmiina edessäni sillä sekunnilla kun sain asiasta kuulla. Se oli ollut valmiina jo vuosia. Enhän turhaan hänelle varoitellut, että kaiken vanhan päälle lapsi tarkoittaa sitä ettemme voi olla tekemisissä. En turhaan pelännyt että kävisi kuitenkin niin, koska pahimmillaan se tarkoittaisi etten tulisi enää koskaan näkemään tai olemaan yhteydessä rakastamaani ihmiseen.

Katkaisin välit itseni vuoksi, mutta myös siksi, että jotain pyhää tässä maailmassa on minullekin. Ja se on uusi, kaikkeen syytön elämä, jonka kaipaamani ihminen on tahtomalla tahtonut, valinnut, tähän maailmaan tuoda valitsemansa vaimon kanssa. Hän on valinnut tehdä perheen ja elää siinä tässä muodossa. Hän ei valinnut minua, ei missään vaiheessa näinä vuosina todellisuudessa valinnut minua, vaikka muuta halusi antaa ymmärtää. Piste. Loppu. Se kertoo missä hänen sydämensä on. Ja siellä sen pitääkin olla, missä hän _itse_ valitsee. Hän valitsi rakentaa perheen ja saada tuon pienen pilkahduksen, joka totta kai on minulle yhtä lailla rakas kuin isänsäkin. Ei minulla ole sinne ja siinä mitään asiaa, eikä minulla ole mitään asiaa roikkua laitamilla ja odottaa yhtään mitään.

Välien katkaisu on vaikeimpia koskaan tekemiäni asioita. Menetin siinä uskomattoman paljon. Mitä rakkautta se kuitenkaan olisi edes ollut, jos se olisi loppunut tähän? Ei yhtään mitään. Elän ja yritän pärjäillä päivä kerrallaan ja suren omalla ajallaan, omaan tapaani. Tännekin kirjoittelemalla. Lähetän heille joka päivä mielessäni hyvää oloa, valoisuutta ja terveyttä. Tokkopa yksi kaukainen suojeluskeiju lisää heidän elämässään hallaa tekee. Sitä rakkaus tekee ihmisille. Saa ihmiset toivomaan hyvää rinta hellänä "mahdottomissakin" tilanteissa, satuttamisen ja erheidenkin jälkeen, myös vaikeiden ja ristiriitaisten tunteiden keskeltä.