ei-kukaan
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
ei-kukaan, tulee uusia, päästät vaan irti.
Mutta siis, näin itsekin sanoisin ystävälle, joka olisi samassa tilanteessa.
Lähinnä tämä kirjoittelu täällä on sitä kun kaipuu ja ikävä vaatii päästä elämöimään. Oli aika kun olimme yhteyksissä miltei joka päivä. Niin tärkeä toinen oli ja on. Pudotus on siis huima ja suoraan sanottuna emotionaalisesti brutaali. Olosuhteiden sietämättömyydestä johtuneet katkokset aiemmin ja tämä täysin kontaktiton nykytilanne johtuu omalta puoleltani vain siitä että ei vaan kykene jatkamaan vanhaan tapaan, vaikka kärsinkin sen puutteesta. Venyin ja pinnistelin limbossa lähestulkoon katki. Ei että tämä oikeastaan sen helpompaa olisi, mutta ainakaan ei tarvitse ahdistua epätietoisuudesta, epävarmuudesta ja siitä tuleeko pelkäämäni hetki eli pakkoluovutus vai ei. Se tapahtui. Ainakaan ei siis tarvitse pohtia ja pelätä sitä enää. Tänne kirjoittelu on siis pieni korvike, vain auttava kainalosauva, mutta jonkinlainen pehmennin kuitenkin. En kestäisi olla hiljaa. En kestäisi jos en voisi edes jotenkin "puhua" hänelle.
Elämöinnin sivulla hissukseen sitten tekee surutyötä ja päästää irti, miten kuten vastentahtoisesti, sillä tavoin kuin se nyt on mahdollista näissä sisuksiin kaiverretuissa keisseissä.
Vierailija kirjoitti:
ei-kukaan, tulee uusia, päästät vaan irti.
Kelle tulee, kelle ei😅 Varsinkaan monikossa:D
Ihastun isommin, saati nyt rakastun, hyvin hyvin harvoin. Ja kuten näkyy, kun kolahtaa, niin takiainen on alituiseen monistuvaa sorttia ja vahvaa, heleää kuin omenankukat, tummaa kuin tappura, varmaa kuin niiden vesien johtuminen painanteisiin. Se on kaikki tai ei mitään, lopulta. Etteikö silti vielä jonain päivänä voisi tulla joku muu. Olen elänyt päälle 30 vuotta ja ajattelin katsella huudeja vielä mieluiten 60. Tiedän kuitenkin kokemuksesta etten löydä elämänhavainnointikumppania pakasta vetämällä, edes parista tai ehkä kymmenestäkään. Varsinkaan kun on oppinut tuntemaan itseään, on ymmärtänyt mitä kaikkea sujuva suhde vaatii ja miten omaehtoisia pysyvät tunteet ovat pölähtäessään tutkimattomasta olevaksi.
Mun kanssa suhteessa oleminen vaatii myös toiselta enemmän kuin ehkä keskimäärin tai jos ei enemmän, niin hänen kommervenkkiensä tulisi olla samankaltaisia tai molemmin puolin jotenkin sopivat omieni kanssa. Eikä sellaisia ihmisiä vaan ole niin paljon, jos verrataan siihen mitä ihmiset yleensä tarvitsevat sekä kaipaavat ja haluavat kumppanilta. Kaivatussani on ollut aina se mainio puoli, että hän on ollut eräänlainen miesversio minusta. Ei suora kopio, ei. Monin oleellisin tavoin ymmärrämme toisiamme ja kaipaamme elämältä samoja asioita. Olen aika varma siitä etteivät rajoitteeni, luonteenpiirteeni ja eriskummallisuuteni olisi hänelle samanlainen ongelma kuin vain jollekin erityyppiselle introvertillekin voisi olla. Olemme kumpikin tottuneet olemaan vähän tämmöisiä, jonkinlaisia melankolisia klovnikaloja tasaisen iloisesti sirkuttavissa varpusparvissa. Kyllä me osataan hämätä hetki, mutta läheisissä ihmissuhteissa ei enää jaksaisi. Tahtoisi vaan olla kuin on ja tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi ilman, että sitä täytyy erikseen pyytää tai itseään selitellä ja puolustella.
Mutta no, ei elämästä ikinä tiedä. Maailman käsiin olen tämän nyt laittanut. Ei tosiaan voi tai kannata juntata määräänsä enempää. Tulee jos tulee ja jos ei, niin ei - sitten tulee jotain muuta. Haluan palavasti, mutta pakko se on sitten vaan hyväksyä jos oma polku on toisenlainen kuin toivoisi. Siltä se nyt ainakin kovasti vaikuttaa. Ei sen kanssa auta kuin elää.
Mutta nämä on näitä. Näitä joita, jos on onnekas, kohtaa kerran, kaksi tai huhhuh kolme elämässään. Monilla taitaa sitten mummuna ja vaarina olla sellainen povitaskua vasten, tavalla tai toisella, halusimme tai emme. Niitä ihmisiä, paikkoja, eläimiä, asioita tai hetkiä, jotka vain sinnikkäästi elävät ja loistavat kankaan alla. Sieluyhteyksiä tai -kosketuksia.
Siis soveliasta, jos se olisi ollut soveliasta xD Koska mitään häveliästä siinä fyysisessä ei ainakaan olisi ollut, korkeintaan minä vähän kainona ja superujona, nolostelevanakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milloin väsymys menee ohi? Kohta vuosi kulunut.
Olen välillä miettinyt, voiko väsymys tai jopa uupumus johtua siitä, ettei virtaa elämänvirrassa vapaasti vaan käyttää tiedostamattaan paljon energiaa luonnollisen virran vastustamiseen. Tämähän voi liittyä muihinkin asioihin kuin ihmissuhteisiin
Mulla ollut juuri tuo ajatus liittyen omaan uupumukseeni. Ei ainoana syynä, mutta yhtenä tekijänä.
Kaipuuseen se liittyy sillä tavalla, että kyllä sekin vaan on uuvuttanut paljon ja ollut leijonanosa varsinkin tätä viime vuosien henkistä uuvahtamista kun on tuntunut, että me on vuosikausia tahoillamme taisteltu ja vastustettu jonkinlaista asioiden luontaista järjestystä. En itse ole taistellut siksi etten haluaisi ja olisi ollut heti valmis kun olosuhteet olisivat sallineet, vaan häveliäisyydestä, koska olosuhteet eivät ole koskaan olleet sallivat.
Kuin yrittäisimme aina sateen tullen estää vesiä kertymästä painanteisiin. Kuin yrittäisi leipoa vesiä tekemään pesiään puihin sen sijaan, että virtaisimme toistemme kanssa mihin tuo vahva ja väsymätön kutsu pyytää. En tiedä mitä meistä olisi tullut tai millainen todellisuus se olisi ollut, millaisia olisimme toisillemme olleet - hyviä, huonoja, loistavia, loistavan epäsopivia? Sen kuitenkin tiedän, että jos olisimme olleet tai olisimme nyt molemmat vapaita, luonto ja jokin sisin tarkoitus ja kirjaus sielussa olisi ajanut meidät toistemme syleihin. Intuitioni siitä mitä olisimme voineet tai voisimme olla on hyvä ja sopiva, kirkas ja innokas, leikkisä, iloinen, intohimoinen. Loiste niin kuin silloin kun inspiroituu jostain, mutta kuitenkin rauhallinen ja tasainen. En koskaan ole pitänyt sitä todennäköisenä ettemme olisi sopineet hyvin toistemme seuraan monin monin tavoin.
Kaikkinensa, jos se vain olisi ollut millään tasolla häveliästä olisin käynyt kiinni kuin sika limppuun tuhat ja yksi kertaa enkä vain sillä yhdellä tavalla. Harvoja asioita tässä elämässä tiedän yhtä varmasti. Minulle tuo on vuodenaikojen kierron ja auringon kulun veroinen fakta. Nuo asiat toimivat, koska luonnonlait. Minä kävisin kuin porsas porkkanaan, koska luontoni lait. Niiden vaikutus on väistämättömästi mitä ne ovat ja sisinpäni vähimmän vastuksen, minun, tie. Jos haluan mitään muuta, on siihen käytettävä ylimääräistä energiaa ja tahdonvoimaa.
Kiitos🌻 Saa kysyä tunnisteita tai pyytää minua vastaamaan sellaisiin. Mitään kovin tarkkaa en ihmisestäni kuitenkaan. Liiankin avoin olen surun takia ollut tilanteestani täällä ja moni pystyy siitä poissulkemaan itsensä helposti ulos. Mistä sinun kaivattusi ei ole ollut rehellinen?