blackpanther

Mulla todettiin sikiön kuolleen 17.12. Piti olla ihan normaali neuvolakäynti, mutta päädyinkin naistentautien päivystykseen.. Raskausviikkoja silloin 16+5. Lääkkeelliseen tyhjennykseen sitten 19.12. Sikiö tuli lääkkeillä ulos, mutta istukka ei irronnut niin sitten päivystyksellinen kaavinta siihen päälle. Vuotoa tuli siinä muutamana päivänä niukasti kunnes oli muutaman päivän vuotamatta ja alkoi uudelleen -näinkin voi siis käydä. Yhteensä vuotoa tuli siis tuommoiset kaks ja puoli viikkoa. Viimeiset päivät enää sellaista rusehtavaa limaa. Se vuodon uudelleen alkaminen siinä, se oli todella musertavaa henkisesti kun oli jo ajatellut, että homma on ohi, mutta tulikin taas uusi muistutus tapahtuneesta.

Henkisesti alan nyt olemaan voiton puolella. "Toipuminen" alkoi ehkä uudenvuoden aattona kun mä vaan itkin ja itkin aina vaan, sitä vaan tuli jostain. Mies kittas kaljaa ja mäkin yritin siinä vähän jotain ottaa, mutta eipä se auttanut kun itketti vaan. Sitten jo hermostuin miehen kaljotteluunkin, että eikö jo riittäis ja alettiin siinä jo riitaa nukkumaan menoajastakin kehitellä, se vaati saada omaa aikaa jne. Aikamme vängättiin ja lopputulos oli se, että mies totesi, että "se, mitä sä nyt itket, oli se hänenkin lapsensa" ja niin me itkettiin yhdessä. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen näin mieheni itkevän. Mies, joka vaan totesi "no, harmittaahan se" kun sikiön kuolema todettiin... Kuvittelin, että se ei oo vielä osannut ajatella sitä vauvaa kun mun maha ei ollu juurikaan kasvanut jne, että oli vielä niin etäinen juttu sille eikä ymmärtänyt sen merkitystä mulle. Mutta yllättäen se oli sillekin niin kova paikka. Se auttoi kun tunne olikin yhteinen eikä ollut vain niin, että se yrittää ymmärtää ja parhaansa mukaan silittää mun päätä kun itken..

Seuraava itku tuli tuossa pari päivää sitten kun totesin, että en ole vuotanut muutamaan päivään ja että periaatteessa mitään fyysistä estettä (tulehdusvaaraa tms.) ei ole sille, etteikö voitaisi alkaa tekemään uutta vauvaa. Tajusin, että mua pelottaa ihan hirveästi. Sekä se vaihtoehto, että tulen raskaaksi -ja mitä sitten?? että se vaihtoehto jos en tulekaan. Miehelle tätä kerroin ja hän sanoi olevansa aina mun vierellä <3

Niinpä sitten aloitettiin uuden vauvan teko samana iltana. Viis siitä, että lääkärit yleensä käskevät odottaa ne ekat kuukautiset tai siitä, että kun mulla oli myöhäinen keskenmeno niin pitäis ottaa ne jotkut SPR:n hyytymistekijäkokeet maaliskuun puolivälin jälkeen ja vasta sen jälkeen aloittaa vauvan tekeminen (raskaus vaikuttaa niihin hyytymistekijöihin vielä sen kolme kuukautta ja sitä ennen ei tietty sais myöskään tulla raskaaksi uudelleen). Mutta koska ainoalta lääkkeeltä tuntuu se uusi vauva niin päätin ottaa sen riskin, että hyytymistekijöissä jotain olisi -syön vahvaa E-Epaa 2 kapselia päivässä niin pitäisi senkin pitää verenkierto hyvänä, vähentää veritulppariskejä ym. Ja onhan mulla kaks onnistunutta raskautta jo muutenkin takana -poika 5/2007 ja tyttö 2/2009 niin ajattelis, että ei mitään hirveitä geenivirheitä mulla olis :)

Raskaana olevin kohtaaminen ei mua haittaa, jos kyseessä on vieras ihminen. Tietysti vähän kaiholla katson niitä vauvamahoja, mutta en ole siinä hetkessä katkera. Toisten keskenmenon kokeneiden puolesta suorastaan iloitsen -se antaa toivoa itsellekin. Eniten pelkään mieheni veljen vaimon kohtaamista, heille on tulossa kolmas lapsi nyt helmikuun lopussa. Sekin kirpaisee tosi pahasti jo kun hän hehkuttaa äitiyslomansa alkamista ym. facebookissa. Joulunajan jotenkin onnistuin välttelemään nämä tapaamiset, mutta tiedän, että jossain vaiheessa on pakko ja pelkään tosiaan omia tunnereaktioitani.

Tänään tuli epikriisi mun sairaalassaolosta. Kaikki mahdolliset toksoplasmoosit yms. oli negaa. Istukka normaali, sikiössä ei ulkoisia poikkeamia eikä patologikaan ollut löytänyt mitään erikoista. Ainut epäily, että keuhkopussissa/jossain rintaontelossa olis ollut ultranneen lääkärin mukaan ehkä vähän nestettä.. Tästä syystä parvovasta-aineet kai kontrolloidaan jossain vaiheessa, vaikka nekin oli nyt negaa..

Parhaiten vertaistukea olen saanut täältä palstalta ja facebookin keskenmenon kokeneiden ryhmästä, iso on ollut apu kun olen saanut lukea muiden tarinoita ja niin, että muutkin ovat selvinneet ja saaneet niitä uusiakin vauvoja ihan terveinä syliinsä jne.

No niin, meilläkin nyt touhut aloitettu :) Mies antoi rohkeutta kun kerroin sille, että pelottaa "mitä jos tuun raskaaksi tai mitä jos en tule, molemmat pelottaa ja mitä sen jälkeen..." Hän otti kainaloon ja sanoi, että "ei mitään hätää, minähän oon sun kanssa koko ajan". Se oli melkein kuin uudistettu avioliittolupaus "myötä ja vastoinkäymisissä". Mulla on ihana mies <3

Kevättypy: Jännää :) Pidähän meitä ajantasalla!

Kimallus: Älähän nyt vielä masennu <3

Rima: Kiitos kysymästä. Vuotoa ei oo ollut nyt muutamaan päivään.. Vois alkaa touhuilemaan, mutta..

ON:  ...mutta kun on alkanut pelottamaan :( Tuttu tunne varmaan kaikille keskenmenon kokeneille ja meillä kun oli vielä aika myöhäinen (siis se 16+5 kun todettiin).. Kuitenkin se vauva olis niin ihana <3 ja.. Pitää kai vaan rohkaista mielensä, eipä sitä vauvaa saa muuten :)

Vatipää: Voisko ihan stressi sekoittaa kierron? Jos stressaat tuota raskaaksi tulemista tai tulemattomuutta? Ja kyllä nuo kaikki voi olla PMS oireita mitä kuvasit. Mulla kun otettiin kierukka pois kesällä 2010 (hormonikierukka, aiheutti migreeniä), niin siitä asti enenevässä määrin nuo kaikenlaiset PMS oireet on olleet mulle hyvinkin tuttuja. Ei yk 4 oo vielä paljon keskiarvotilastoissa vaikka tiedän kokemuksestakin, että se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Tsemppiä.

^ ja edelleen siis nyt keskenmenon jälkeen yk 1, normaali kierto 27-28 päivää ja jos siitä kaavinnasta lasketaan niin nyt on 19. päivä, mutta kiertohan voi nyt eka heittää ihan häränpyllyä. Periaatteessa nuo tiedot vois tuohon kuitenkin päivittää? Eli kp19/27-28 yk1?