Betula pendula
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapset ovat 4 ja 6 vuotiaat. Asumme yhdessä ja arki toimii, mutta mikään muu kuin vanhemmuus ( ja talo) ei yhdistä meitä. Välillä harrastetaan edelleen seksiä.
Pahinta on, että läheisyyttä tai aitoa välittämistä en saa mistään. Miehellä on toinen nainen, mutta minulla ei ole tähän asti ollut halua eikä rohkeutta alkaa tutustumaan kehenkään. Koen sen mahdottomana, koska kaikki kuitenkin luulee, että elämme normaalia perhe-elämää. Olen asennoitunut niin, että minun aikuiselämässäni nämä vuodet ei paljon merkitse, mutta lasteni lapsuus on lyhyt ja heille ehjä perhe on merkityksellinen. Eivät lapset kaipaa vanhempien välisiä pusuja.
Olen tutustunut yhteen kivaan mieheen, mutta hän tai kovin moni muukaan ei varmastikaan halua tälläisiin kuvioihin sekaantua. Haaveilu auttaa jaksamaan, samoin ns. helppo arki. Riskinä on, että näännyn tunnetasolla, ellen uskalla hakea aitoa läheisyyttä muualta.
Siis mitä minä just luin? Miehellä on toinen nainen. Olette silti parisuhteessa?
Minä en olisi ensimmäisenä nyt hirveen huolissani siitä, että miehellä on toinen nainen,, vaan siitä, että "taas" on yksi (nainen), joka haluaa uskoa siihen, että lapset eivät huomaa tai tunne mitään. Eivät sitäkään, että vanhemmat vain esittävät toisilleen. Voihan tämä esittämien mennä joskus ihan hyvinkin. Ei vanhempien tarvitse välttämättä koskaan pussata lastenkaan nähden, osoittaakseen ja ollakseen hyviä ja rakastavia vanhempia. Aattelehdin vain, että jos se ja enempi yhteinen omaisuus, joka nyt tuntuu kauniilta kulissilta ovat ainoita, mitkä yhdistää ilman minkäänlaista, tai toisen voiko nyt sitten sanoa vanhempaa esittämisroolia arvostaminen ovat ainoat, mikä saa jatkamaan, niin miten kauan tämä saippuaooppera jatkuu?
Oletko kuullut sanonnan, että jos yksi ovi sulkeutuu, niin toinen voi avautua? - Jos joudut eroamaan, niin -vaikka sitten minä tai joku muu saattaa sinusta kiinnostua. Ei heti, mutta kenties tuonnempana,
Tai ainakaan itselläni ei ole halukkuutta lähteä draamaan mukaan ja elää salarakkaan elämää odottaen, että kyllä ihastukseni itse ymmärtää erota, vaikka sitten minun vuokseni, saadakseen minulta kaipaamaansa läheisyyttä ja aitoa välittämistä. - Jatkamalla suhteessa vietitätä monelle, että haluat olla nykyisen kumppanisi kanssa yhdessä. Ei me kaikki jakseta tai kyetä näkemään tai aisitimaan, mitä kaikkea suhteenne laatua hiertää. - Vaikka hiertäisi pahemmin, niin lähteä haastamaan sitä, että tule ja ole kanssani minä tai me annamme paljon enemmän.
Toki on niin, että on ihmisiä, jotka eivät osaa tai kykene elämään itsekseen lainkaan, vaan kaipaavat aina kenet hyvänsä rinnalleen. Itse olen kuitenkin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Onneksi tähän väliin mahtuu monta muutakin vaihtoehtoa, kuin se yksi täydellisen ihana ja aivan kamala.
Tässä oli jotain lohdullista ja rohkaisevaa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapset ovat 4 ja 6 vuotiaat. Asumme yhdessä ja arki toimii, mutta mikään muu kuin vanhemmuus ( ja talo) ei yhdistä meitä. Välillä harrastetaan edelleen seksiä.
Pahinta on, että läheisyyttä tai aitoa välittämistä en saa mistään. Miehellä on toinen nainen, mutta minulla ei ole tähän asti ollut halua eikä rohkeutta alkaa tutustumaan kehenkään. Koen sen mahdottomana, koska kaikki kuitenkin luulee, että elämme normaalia perhe-elämää. Olen asennoitunut niin, että minun aikuiselämässäni nämä vuodet ei paljon merkitse, mutta lasteni lapsuus on lyhyt ja heille ehjä perhe on merkityksellinen. Eivät lapset kaipaa vanhempien välisiä pusuja.
Olen tutustunut yhteen kivaan mieheen, mutta hän tai kovin moni muukaan ei varmastikaan halua tälläisiin kuvioihin sekaantua. Haaveilu auttaa jaksamaan, samoin ns. helppo arki. Riskinä on, että näännyn tunnetasolla, ellen uskalla hakea aitoa läheisyyttä muualta.
Sitä aitoa välittämistä kaipaan minäkin ja välillä haaveilen tapaavani uuden ihmisen ja siitä miten yhteishuoltajuus antaisi mahdollisuuksia uudessa parisuhteessa elämiseen, yhteisiin lomaviikonlppuihin, matkoihin ihmisen kanssa jonka seurasta nauttii. Ymmärrän nyt todellakin, miksi ihmiset ajautuvat vieraisiin. Läheisyyden ja kosketuksen kaipuu on tällaisessa kylmässä suhteessa on valtava.
Meidänkin suhdetta pidetään normaalina perhe-elämänä. Moni jopa kehuu meidän perhedynamiikkaa ja arjen elämäntaitoa. On vaikea puhua meidän ongelmista, vaikka joillekin olen jotain kertonut, mutta enkoko totuutta. Jotenkin minua lohdutta ajatus, että joku päivä saan tarpeekseni ja lähden vaikka se ei ole tänään, mutta se päivä vielä tulee kun olen valmis.
Vierailija kirjoitti:
Betula pendula kirjoitti:
En uskokaan, etteikö meidän vanhempien välit välittyisi lapsiin. Meidän arki kuitenkin sujuu hyvin ja lapset, 2.v ja 5.v, ovat kuitenkin tasapainoisia ja hyvin voivia. Meillä ei kuitenkaan ole mitään keskinäistä yhteyttä miehen kanssa. Mietin kuitenkin eron vaikutusta lapsiin ja etenkin tähän kaksi vuotiaaseen, joöle ei vielä voi selittää asioita puhumalla. Minä olisin se joka muuttaa tästä meidän yhteisestä kodista ja pelkään lasten ajattelevan, että minä jätin heidät vaikka meillä yhteiskuoltajuus olisikin. Lähipiirissäni on lapsi, joka on vastaavassa tilanteessa ottanut eron äidinhylkäämiskokemuksena. En vaan kestä ajatusta tästä.
Minkä ikäinen lapsi? - Milloin tai miten tuo tuttava perheen lapsen kokemus käynyt ilmi? - Olisin ainakin hieman varovainen sen yleistämisen kanssa, jos ja kun toimiva yhteishuoltajuus on mahdollien; aina ei ole. - Uskoakseni tai luulsin, että jotain tekemistä saattaa, ehkä olla myös eron kokeneilla vanhemmilla; miten he tai lähipiiri sanottaa ja kuvaa avioeroa lapsille. Käyetään tai puhutaanko esim. ex-kummapnista millaiseen sävyyn ja miten luonnehtien. Luonnehditaanko häntä neutraalisti vai hyvin kärjekkääseen sävyyn kuten niin n.n on äitinne jöka hylkäsi yheisen kodin ja hänen vuoksi me eletään nyt näin tai noin ja te joudutte nyt ja aina kärsimään tästä, kun taas ydinperheessä oltaisiin voitu sitä ja tätä.... - Eli ex-kumppani näkee vain toisen hirviönä sanottaen ja luonnehtien ja lapsen kuullen huomamattaan ellei peräti tahallisesti luo hänestä mös lapselle värittyneen, mahd. kokonaan valheellisen kuvan.
Tuttava perheen lapsi oli eron hetkellä 4 v. Nyt 10.v. Ero ei heillä ollut siistein, mutta olen varma, ettei mustamaalaamista ole isän puolelta. Lapsi on ollut aina herkkä ja eron aikaan itki ja kyseli paljon, miksi äiti muutti pois. Nyt lapsella on paljon ongelmia ja käy terapiassa. Vuotta nuorempi sisar selvinnyt erosta hyvin ja on tasapainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kohtalotoveri yhtä neuvottomana
Kiitos! Lämmittää mieltä tietää ettei paini yksi asioiden kanssa.
En olisi onnellinen. Anoppini käy toisen poikansa kotona siivoamassa, ruokaa laittamassa ja puuhastelemassa. Hän tietää missä kaapeissa säilytetään mitäkin ja tuntee muutenkin toisen poikansa kodin kuin omansa. Minä en vain tykkäisi tällaisesta ja onneksi hän ei ole tullut meille tekemään samoja juttuja. Olisi vaikeaa kielteäytyä kohteliaasti tarjotusta avusta pahoittamatta hänen mieltä, sillä hyvällähän hän toisen poikansa luona puuhastelee. Emme muutenkaan oikein ole samalla aalto pituudella, vaikka välit hyvät onkin, tosin mielestäni viralliset.