AnnHaa

Tulen nyt tänne kirjottamaan jos saisi jotain vertaistukea.

Meidän tarina: Minä olen 24 vuotias ja mieheni pari vuotta vanhempi. Juhannuksena 2013 päätettiin että aletaan yrittämään jos vaikka perheenlisäystä siunautuisi. Heinäkuussa Menin yksityiselle ottamaan hormoonikierukan pois. Ensimmäinen kierto venyt 38 päiväiseksi mutta varmasti vain sen takia kun kierukka oli vasta poistettu. Seuraavasta kierrosta tulin sitten raskaaksi ja olimme erittäin onnellisisa. Stressasin ihan hirveästi miten kerron ilo uutisen siskolleni ketä on miehensä kanssa yrittänyt lasta jo 5 vuotta ja hoidoista huolimatta tuloksetta. Työni oli tuolloin erittäin stressaavaa ja fyysisestikkin raskasta. Kun olin rv 7+ päätin mennä hammaslääkäriin sillä yksi paikka oli tippunut jo puolitoista vuotta sitten ja halusin nyt raskauden takia saada purukaluston kuntoon. Pelkään hammaslääkäriä ihan hirveästi ja traumoja noista lekureistakin on ihan tarpeeksi! Sain sitten pienimuotoisen paniikkikohtauksen ja siihen suulekuri sanoi että "yritä rentoutua kun tuollainen panikointi voi aiheuttaa keskenmenon..." (tuon väitteen on sittemmin moni lääkäri kumonut..). Seuraavana yönä heräsin kun piti taas käydä vessassa. Kauhukseni huomasin että vuodin verta. Sänkykin oli veressä. Herätin paniikissa mieheni ja en kyennyt kun itkemään. Aamulla sitten päätettiin että pakko saada joku selvyys tässä asiassa ja varattiin aika yksityiselle gynekologille lähimpään isoon kaupunkiin. Lääkäri oli venäläinen vanhempi mies. Mentiin gynelle ja hän ultrasi ja sanoi että valitettavasti kesken on mennyt. Purskahdin hysteeriseen itkuun ja tähän gyne sanoi huonolla suomellaan "ei tässä itku nyt auta.." mieheni ilme oli pöyristynyt! Miten joku ammattitaitoinen lääkäri voi noin sanoa juuri keskenmenon saaneelle naiselle, vaikka tottahan se oli mutta silti! Lääkäri kirjoitti seuraavan viikon sairaslomaa. Seuraavana päivänä työnantaja soitti että töissä on paha työvoimapula ja tulee olemaan rankka viikko kun isäntäväki itse on lomalla. En pystynyt siihen sanomaan että minullakin on sairaslomaa sillä silloinhan olisi pitänyt sanoa että miksi ja olisin pilanut isäntäväen loman. Menin maanantaina töihin. Koko viikko meni kuin usvassa välillä hysteerisesti itkiessä. Itsesyytökset oli kovat. Syytin itseäni keskenmenosta ja aloin ajatella että olenko tosiaan niin paha tai huono ihminen että sisälläni kaikki kuolee. Elettiin todella synkkiä aikoja. Juuri kun olin pääsemässä yli ensimmäisestä keskenmenosta tein positiivisen testin. Pari päivää siitä alkoi ihmeellinen tuhruvuoto. Menin lääkäriin selkäkipujen takia ja kun lääkäri oli kirjoittamassa särkylääkkeitä kysyin että sopiiko lääkkeet raskaana olevalle ja kerroin "historiani". Lääkäri oli huolissaan tuosta tuhruilusta ja passitti virtsanäytettä ottamaan. Heidän testi näytti negatiivista ja lääkäri totesi että keskenmeno. Sain sairaslomaa ja lähetteen mielenterveyshoitajan kanssa keskusteluun. Diagnoosi oli keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Sain lähetteen erikoissairaanhoidon piiriin ja vasta sitten psykologin ja hoitajan keskusteluissa alkoi tuska pikkuhiljaa taittumaan. Maaliskuussa 2014 tein positiivisen testin. Olo oli hyvin ristiriitainen. Ei osanut iloita koska kokoajan oli pelko että jos menetän tämänkin. Vasta kun päästiin neuvolaan keskustelemaan pystyin hieman jo iloita raskaudesta. Sitten se pommi tuli. Niskaturvotus ultrassa todettiin tuulimuna raskaus. Olin murtunut. Lääkäri antoi lääkkeet että tulisi raskausmateriaali ulos. Kivut tuli mutta vuoto jäi tuhruiluksi ja soitinkin viikon päästä lääkärille että mitäs nyt ja lääkäri antoi ajan seuraavalle päivälle. Ultrattiin ja eihän se mössö ollut mihinkään liikkunut. Sain lääkkeet uudelleen. Kivut oli miltein sietämättömät mutta vuotoakin tällä kertaa tuli joten oletin kohdun tyhjentyneen. Kesäkuun alussa tein testin kun kuukautisia ei kuulunut. "Raskaana 2-3 viikkoa" ajattelin että olen heti uudelleen raskautunut. Kuitenkin kun tein seuraavalla viikolla testin uudelleen näytti se edelleen samoja viikkoja, tein testin vielä viikon päästä ja edelleen oli sama. Silloin alkoi herätyskellot soimaan että jotain ei ole nyt kunnossa. Soitin neuvolaan missä hoitaja käski olla yhteydessä sairaalaan mistä olin keskeytyslääkkeetkin saanut. Soitin sinne ja lääkäri antoi ajan ultraan. Ultrassa lääkäri sanoi hämmentyneenä: "täällähän on ihan hirveesti vielä tavaraa... ainakin 10cm..". No siitä sitten heti leikkausjonoon ja kaavintaan. Kaavinta oli sujunut hyvin ja "saalis" lähetetty patologille. Viikko kaavinnasta alkoi vatsakivut ja mädäntyneen hajuinen vuoto. Soitin sairaalaan missä vastasi niuha hoitaja joka väitti että ihan normaalia on eikä viitsi lääkäriä vaivata nyt tuolla asialla. Olin erittäin tuohtunut kun hoitaja ei selvästikkään halunut ottaa asiaani hoidettavakseen vaan ohjeet oli että ota panadolia ja lepää. Seuraavana päivänä soitin uudelleen koska en voinut uskoa että tuo on normaalia. Kätilö vastasi puhelimeen ja yhdisti heti lääkärille asiani kerrottuani. Lääkäri oli sitä mieltä että ihan selvä kohtutulehdus tuo on ja ei tarvitse edes tulla käymään että hän soittaa apteekkiin vahvat antibiootit.

Nyt sitten eletään aikaa kaavinnan ja kohtutulehduksen jälkeen. Kuukautisia odotellessa. Uskomus siihen että olenko tosiaan niin huono ihminen etten voi edes lisääntyä on vain vahvistunut vaikka yritän siitä päästä eroon. Keskenmeno on mielestäni sellainen asia että vain sen kokeneet tietää miltä se tuntuu. Se tuska on miltein sietämätöntä. Nyt katson että jos saisi täältä jotain vertaistukea. Miehen kanssa ollaan päätetty että vielä yritetään vaikka miestä mietityttää että montako keskenmenoa mielenterveyteni kestää. Itse olen sillä kannalla että ei sitä vauvaa voi saada ellei sitä yritä :)

Ihan pakko kirjottaa tähän. Tuksun koirista en tiiä mitä tehtailtuja on ottanut mutta kyllä meidän mopsi on ollut koko elämänsä terve eikä läähätä tai puuskuta kun vain sillon kun on +25 astetta ja yli, mutta silloin läähättää myös dallu ja dogikin... Mopsi pysyy terveenä kun sitä ruokkii ja muutenkin hoitaa oikein. Stereotypia ylipainoisesta rohisevasta mopsista on tietenkin säälittävä mutta kun ne lihotetaan lähes kaksinkertaiseen painoon ihanteesta! Mikä tahansa koira rotuun katsomatta olisi puuskuttava ja säälittävä niillä kiloilla! Tosin eläinlääkäri on sanonut että tällä meidän yksilöllä on aavistuksen ulkonevampi nenä. On jalostajien ja koiria ostavien VASTUU luoda tulevaisuuden koirista terveempiä omilla valinnoillaan ja jättää sairaita "jalostamatta" ajatuksella "kun toi on niin lutunen että täytyy sillä pennut tehdä...". Älkää siis täällä nimettömänä haukkuko koirarotuja, jättäkää se haukkuminen koirille!

Mun entinen miesystävä meinas lyödä niin että pelästyin ja suojasin kasvonikin. Ja riitaa oli miehen ja hänen vanhempien, missä otin miehen vanhempien "puolen" kun tällä oli aivan hullut ajatukset. Siis sanoin vaan oman kantani asiaan ja tämä oli miehestä oikeutettua nyrkin kohottelua. No siitä syystä onkin entinen. Itse vedän rajan juuri siihen fyysiseen pahoinpitelyyn tai sillä uhkailemiseen! Ja kyllä olen saanut myös sitä henkistä pahoinpitelyä osakseni että tiedän myös miltä se tuntuu (koko yläasteen syrjittynä ja kiusattuna siihen pisteeseen että yritin jo itsemurhaa...) Nykyään onnellisesti avioliitossa miehen kanssa ketä ei käytä fyysistä eikä psyykkistä väkivaltaa niinkun en minäkään.

Eli eiköhän se ole aloittajan ja hänen miehen välinen asia mitä tässä nyt tapahtuu. Itse en sitä fyysistä väkivaltaa siedä edes uhkailuna. 

Teillä kaikilla tuntuu olevan nyt tosi paljon meneillään. Toivottavasti tärppää!!

Itte oon miettinyt että kuinkakohan paljon tollanen kaavinta ja siitä johtuva kohtutulehdus sekottaa kiertoa ja vaurioittaaks se jotenkin kohtua?!? Tuntuu et tää asia on taas kokoajan mielessä! Tänään ihan vitsinä heitin miehelle kun vähän alko yht äkkii oksettaa et entä jos oonki raskaana. Mies meni ihan totiseks ja sano että häntä pelottaa se että jos oon raskaana ja taas kaikki menee pieleen että miten mä kestän tän kaiken, voi raukkaa :( mutta eihän sitä voi lasta saada jollei vaan yritä! Jäi siitä vähän paha mieli vaikka saatiin asia puhuttua ja miestä tosiaan huolestuttaa eniten mun vointi. On se vaan niin ihana mies <3! Nyt kun oon täällä teijän juttuja lukenu niin tuntuu että haluisin kanssa jonnekkin hoitoihin. Pääsisin varmasti jo kyllä tutkimuksiin mutta ne on varmaan vähän erilaiset kun mun "historia" on vähän erilainen. Tai ainakin viimeksi ultrassa gyne sano että nyt sitten pääsee tutkimuksiin kun on jo periaatteessa se 3 keskenmenoa (vaikka se yksi olikin "vaan" tuulimuna...). Miehen kanssa sovittiin vaan sillon kun ehkäsy pois jätettiin että ei mennä hoitoihin että jos tulee ni tulee mutta jos ei ni ei sitten.... mutta mutta mutta... Tää asia on vieny jotenki kokonaan kaikki ajatukset ja se lapsi olis enemmän kun tervetullut! Ja se tunne kun se testi näyttää positiivista on aivan mieletön! siinä miettii kaikki mitä sen lapsen kanssa tekee ja miten sen kasvattaa ja ja ja..... Mutta se tunne kun huomaa että nyt meni kesken... Se on tähän mennessä mun elämäni kauheimpia tuntemuksia! Haaveilet siitä lapsesta ja tulevasta elämästä ja sitten se kaikki vaan valuu pois. Alkaa ihan itkettää taas :'(.

Mutta kaikesta huolimatta toivon että teiltäkin loppuisi toi tuskastelu ja haikara kävisi kyläilemässä :) !!

Jep on tässä sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Tosin olen kiitollinen siitä että olen edes tullut raskaaksi mutta nuo menetykset vaan syö ihmistä todella paljon! Aina käy kaikki skenaariot läpi että mitä olisi voinut tehdä toisin (vaikka mitään mitä olisi tehnyt ei olisi lopputulokseen kuitenkaan vaikuttanutkaan). Sitten aina miettii myös sitä mitä oma sisko käy läpi. Siis siskoni ja hänen mies on yrittänyt lasta jo 5 vuotta! Hän on käynyt kaikki hoidot ja testit läpi eikä mitään vikaa löydy mutta silti raskaaksi ei ole pystynyt tulemaan. Olen alkanut miettiä että jos tässä onkin jotain perinnöllistä?!? Siskon kanssa en "uskalla" puhua näistä asioista sillä he ovat tehneet miehensä kanssa jonkinmoisen sopimuksen etteivät enää puhu tästä lapsettomuus asiasta "ulkopuolisten" kanssa vaikka ennen olivat erittäin avoimia asian suhteen ja aina kertoi mitä hoitoja on ja mitä tapahtuu. Tuo asia vaivaa aika paljon. Vaikka onhan meissä se ero että toinen ei tule raskaaksi ja toinen tulee mutta kaikki menee kesken. Tietääkö joku voiko tässä olla mitään "sukuvika" juttua?? Vai onko ainut keino mennä tutkimuksiin?

Kimallus-84: Kiitos tsempistä, olen sitä todella kaivannut! Tuntuu ensimmäistä kertaa että voi kirjottaa näistä asioista avoimesti! Toivon todella teille sitä positiivista tikkua :)