Anna Mai

Miten tää aika kuluu näin hitaasti, ei voi käsittää! Vielä reilu viikko odotettava ennen ku tietää että onnistuiko tälläkään kertaa. Onneks nyt tälle viikolle on aika hyvin ohjelmaa (töitä ja gradun kritiikki), ehkä en ehtisi koko ajan miettiä? Hääpäiväkin päätettiin niin ajatuksia saa onneks suunnata sitten vähän häidenkin miettimiseen...

Olo on outo, alavatsan tienoilla tapahtuu jotakin hämmentävää, ja tietenkin toivon kovasti että tarkoittaisi sitä, että oon raskaana. Toisaalta yritän olla laittamatta asiaan liikaa toiveita, ehkä tää onkin vaan joku kipeys tms. Miten ihmeessä kukaan ei vielä oo keksinyt systeemiä, jolla raskauden saisi tietää HETI?

kp 22/30 yk 6

Pahoittelut jo pudonneille ja onnea seuraavaan yritykseen! Täällä odotellaan ovista, tiistaina laskujen mukaan on oikee päivä mutta yritystä tietysti jo ennen ja jälkeenkin. Toisin sanoen minä jännitän vasta ihan loppukuusta... Tavallaan toiveet ihan hirveän korkealla mutta samalla pessimisti takaraivossa huutelee että miksi se nyt onnistuisi kun ei aiemmissakaan.

Stressi vaivaa täälläkin, mutta vauvastressin olen kyllä saanut aika hyvin häivytettyä - gradustressin taakse. No, kahden viikon kuluessa pitäisi tämänkin helpottaa.

Voisin minäkin tähän ketjuun liittyä. Kuumeilin yli vuoden ketjussa vauva vuodelle 2014 mutta eipä onnistunut. Ikää mulla 27 ja miehellä puolitoista vuotta vähemmän, minä oon vauvakuumeillut vuosia ja syksyllä mieskin viimein suostui yritykseen. Sinisilmäisesti kumpikin kuviteltiin että ei tää niin vaikeeta voi olla, mutta nyt just lähti yrityskierto nro 6 käyntiin joten ei se ilmeisesti niin helppookaan ollut. Mutta se hyvä puoli tässä on ollut kun ei ihan heti oo tärpännyt, että miehen alun suostumus asialle on muuttunut kiinnostukseksi, ja tätä nykyä hänkin on pettynyt kun sitä vauvaa ei vieläkään tuu. Eli on ehtinyt kypsyä ajatukseen.

Suvussa on viimeisen kuukauden aikana tullut kolmet vauvauutiset ja vaikka oonkin niistä hirveän onnellinen, itken kyllä kotona sitä että miksi muut mutta en minä. Vähän jännittää että jos ei vieläkään oo lasta siinä kohtaa kun noi loppukesästä/syksyllä syntyy niin en kestä sitä ku aletaan kysellä että eikös näistä tuu vähän ees vauvakuumetta. Varsinkaan miehen suvun puolella ei olla ihan niin hienotunteisia kuin toivoisin...

Anna Mai kp 3/30 yk6

Ohoh, en käynytkään täällä päivittämässä tilannettani - jotenkin ei vaan inspiroinut yhtään kirjottaa tai miettiä juttua. Mutta menkkani siis vihdoin alkoivat, 10 päivää myöhässä. Ennen pillereitä mun menkat ei varmaan oo ollut päivääkään myöhässä sen jälkeen kun täytin 15, joten hiukan on tässä ottanut päähän. Mietin vaan että mistä ihmeestä johtuu ja onko kaikki ok. Ja tosiaan nyt en sitten yhtään tiedä mikä on tän kierron pituus (ja pysyttelen nyt toistaiseksi erossa ovistesteistä, tää on kuitenkin vasta se 4. kierros ja yritän ottaa tän ns. "rennosti".)

Toisaalta eipä nyt oo seksielämässäkään ollut kehumista, vuorotellen oltu molemmat kipeenä ja muutenkaan miestä ei oikein tunnu innostuvan. Hermostuin jo kerran ja ihmettelin että pyhään henkeenkö meillä luotetaan vai mikä tää juttu on, saa nyt nähdä miten ens kuussa. Tän kuun päivät luultavasti meni ohi jo, ja jos tästä kierrosta tärppää niin sitten on tuuria mukana ja kunnolla.

Mut siis suoraan sanottuna vaan vituttaa. Tietenkin niitä raskautumisuutisia myös satelee oikeelta ja vasemmalta, sekä miehen serkku että mun serkku saamassa kesällä lisää lapsia. Tilanteessa ottaa päähän se, että tiedän että sitä seuraa sitten kyselyt siitä koska me. Ja jos en sillon oo vieläkään raskaana, en vaan kestä sellasia uteluita. Ahdistaa jo etukäteen.

No pah. Tein tänään uuden testin, negatiivinen sekin. Menkat nyt siis seitsemättä päivää kateissa, ja mulle ei ole IKINÄ käynyt näin. Alkaa vituttaa ihan kunnolla, kun ei tiedä mitä ihmettä tapahtuu. Ei kauheesti myöskään piristä se että tiirailee puhelimensa ovulaatiolaskuria ja toteaa, että jos ne menkat olis ollut ajallaan, viikon päästä olis sitten jo uusi tilaisuus laittaa lapsi alulleen. Nyt vaan en tiiä mistään mitään.

Ottaa päähän kun antaa itselleen luvan toivoa niin kovasti. Lueskelee (taas) raskauden etenemisen viikko viikolta. Miettii että koska sitä kerrottais kenellekin ja koska sitä sitten jäiskään äitiyslomalle. Tekee valmiiks joskus aikoja sitten aloittamansa vauvan neulehaalarin ja ihastelee, miten pieni se on. Selaa vähän lisää niitä vauvanvaatteiden ohjeita ja antaa itselleen luvan, että jos se on plussa huomenna, saan mennä ostamaan langat tähänkin ihanuuteen.

Jotenkin tähän asti oon aina niin toivonut että ne menkat ei alkaiskaan. Nyt sit selvis että eipä sekään vielä tarkoita mitään.

Onneks on tää keskustelu. Mies ei oikein ymmärrä että miks käyttäydyn taas niin kuin tämä olisi maailmanloppu. Että kun aina tulee uusi yritys ja ollaan niin nuoriakin vielä että kyllä me ehditään (no ehkä se on, mä en enää tunne olevani). Mä vaan niin alan pelätä että tässä on oikeasti jotain pielessä.