Aapeli77

Hyvä kuulla, että lopulta tilanne eteni pikaisesti. Niin vähän ounastelinkin.
Todella todella kurjaa, että päädyit vielä kaavintaankin. Minä en ole koskaan moiseen joutunut (toistaiseksi ainakaan). Toivottavasti se ei ollut ihan kaamea kokemus. Täällä ainakin tekevät ymmärtääkseni kaavinnat aina humautus-nukutuksessa, joten siinäkin suhteessa tuo on ollut varmasti aikamoinen kokemus. Voi sinua!

Se on kumma juttu, että sitä tosiaan on lähinnä helpottunut tuon jälkeen. Sitten sitä toivoo, että kaikki raskauteen liittyvä - turvotus, vuoto jne päättyisi pian. Minä tuskailen yhä kilojen kanssa. Tyttärestä vuoden alusta jäi joku 5kg ja tässä raskaudessa ehti tulla sama 5kg, joten olo on mitä viehkein ja vaatteet eivät mahdu päälle ja ja ja... noh, ehkä murheista pieni, mutta sitä toivoisi pääsevänsä kaikin puolin "normaalitilaan" mahdollisimman pian kuitenkin.

Olitkohan vielä yön sitten sairaalassa?
Toivottavasti pääsit pikaisesti lasten ja miehen luokse. Ja saat levättyä uupumuksen pois. Jotenkin itselläni ainakin uni oli pakopaikka ja unentarve massiivinen seuraavina päivinä.


Vaikka nyt harmittaa, että uutta yritystä vasta parin kuukauden kuluttua, ensin menee monta viikkoa jälkivuodon kanssa ja tiedätkö, tuo, että tuo on tosi hieno juttu, että pääsit hyytymistekijätesteihin. Ymmärtääkseni niissä pitää raskaudesta olla kulunut 3kk. Minä en päässyt julkisella puolella mihinkään testehin, vaikka km oli neljäs ja tyttäreni syntyi pienipainoisena/kasvukeskeymänä. Täällä ollaan tosi tarkkoja, siitä, että pitää olla kolme keskenmenoa takana tai jokin muu epäily. Lääkäri vain kehotti kuitenkin syömään mahdollisessa seuraavassa raskaudessa aspiriinia. Sitähän käytetään tukostaipumukseen. Menen kuitenkin vielä yksityiselle kuulemaan toisen mielipiteen... Että sikäli olet onnekas ainakin tässä kohtaa.

Me kävimme eilen siellä muistolehdossa. Oli pilkkopimeää ja hiukan sateli vettä. Paikka oli kaunis ja täynnä pieniä lyhtyjä ja kynttilöitä, joista osa paloi. Lisäksi oli leluja, pikkuautoja ja pieniä enkeleitä. Mitä sitä muuta voi kuin itkeä. Olin vähän pelännyt etukäteen hautausmaalle menemistä, ajatellut, että se on sitten se viimeinen hetki... Ja oikeastaan sen jälkeen olo oli tosi rauhallinen ja oli oikeastaan hyvä, että menimme vasta nyt 6 viikkoa tapahtuneen jälkeen sinne. Vielä lupasin pojan viedä viemään pikkusiskolle kynttilän, se on hänelle ilmeisen tärkeää.
Mies autossa sanoikin, että nämä olivat ne viimeiset jäähyväiset.

Lapsilla voi olla kummia kysymyksiä, mutta toisaalta mielestäni juuri lapsen kysymykseen oli helpointa vastata ja kertoa asioita hänelle.

Kiva, (jos niin voi sanoa) jos kirjoitteluistani on ollut jotakin iloa. Jotenkin on hassua, että lääkärit jne. sanovat, että netissä ei pitäisi roikkua ja keskustelupalstoja lukea. Itse olen kuitenkin sitä mietä, että juuri tällaisessa tapauksessa vertaistuen löytäminen lähipiiristä tai muualta on lähes mahdotonta. Lisäksi on sellaisiakin juttuja, joita ei ehkä lähimmilleen edes halua sanoa tai kertoa.

Valtavasti voimia toipumiseen (voiko moisesta sitten toipua?) ja kauniita aatoksia eteenpäin.

Nähdään odottajissa ;)

Voi apua!
Etkä ole joulua siellä!
Kyllä se vuoto alkaa ja sitten toivottavasti kaikki onkin ohi jo pian. Minulla tekivät niin, että emättimeen tabut niin kauan kunnes vuoto alkoi ja sitten suun kautta loput. Ilmeisesti tässä ei ole mitään standradia. Minulla myös lyhensivät tuota väliä kun vuoto oli alkanut.
Oletkohan kovin kipeä - ilmeisesti et, jollei mitään tapahdu. Jotain hyvää sentään.

Sormet ristissä tsemppaan tätä kamalaa asiaa eteneväksi mahdollisimman pian.

Voi, et varmaankaan ole nukkunut lainkaan. Minäkään en tainnut nukkua edellisenä yönä. Mutta torkuin sairaalassa ensimmäisten cytotecien jälkeen pari tuntia ennen vuodon alkamista.

Sikiötä ei tarvitse nähdä, jollet halua. Soitat vain kelloa ja pyydät hoitajan paikalle ja olet katsomatta jos tilanne on sellainen...

Tuo on varmasti hyvä, että supistuksia sinulla jo on. Toivon todella, että pääsisit mahdollisimman vähällä kivulla. Minulla ensimmäinen keskenmeno (rv9+) oli kaikkein kivuliain cytoteceilla, mutta silloin en osannut ottaa tarpeeksi kipulääkettä.

Kauheaa on tosiaan se kun aina vakuutellaan, että kun viikon 12 yli pääsee, on riski niin ja niin pieni. Minullekin alku-ultrassa rv 7+ lääkäri sanoi, että "nyt kun syke on nähty, on keskenmenon riski 1%", minä siihen totesin, että eipä minulla ennenkään ole keskiarvojen mukaan menty... Enpä silti arvannut :/
Ja varsinkin kun nt-ultran jälkeen sitä uskaltaa jo huokaista kun toinen vilkuttelee ja potkiskelee terhakkana.
Se epäreiluus tuntuu niin kohtuuttomalta - koko tilanne.

Toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa jakaa ajatuksiasi. Minä itse koin hirveän raskaaksi vanhempieni kohtaamisen. Jotenkin sen surun keskellä toisten suru samasta (jotenkin henkilökohtaisesta)asiasta oli liikaa. Sen sijaan ystävieni kanssa asian läpikäynti auttoi. Ja eräällä tavalla se kun olin laittanut kaikille ystävilleni, jotka raskaudesta tiesivät, viestin tilanteesta ja sain kaikilta jonkin pienen viestin takaisin.
Kannattaa olla itsekäs ja huolehtia oman mielensä sopukat ensin. Syvälläkin joutuu käymään... Sitten sitä voi aloittaa toipumisen ja olla taas perheelleen se äiti, jota tarvitaan.

Tiesivätköhän teillä lapset raskaudesta? Meillä ei esikoiselle oltu kerrottu, mutta kerroin heti kun keskenmeno todettiin. Jotenkin se oli hyväksi kun ekaluokkalaisen kanssa pohdimme pikkuisen siskon menneen taivaaseen ja olevan meille vähän niinkuin pikkuinen suojelusenkeli. Minä en ole millään tavalla pätkääkään uskonnollinen, mutta lapsen kanssa tuo keskustelu noin tuntu luontevalta. Tietysti riippuu siitä millaisia lapset ovat tunteiden käsittelyssä. Meillä poika itki kovin ja surkutteli "pientä siskoa". Hän itse pyysi, että menisimme hautausmaalle ja hän saisi viedä kukan ja kynttilän pienelle.

Voimia tulevaan ja kauniita ajatuksia mukaasi.

Ehkäpä ensi vuonna me olemme tuolla odotuspuolella onnellisemmissa merkeissä.

Hei Pantteri

Valtavasti voimia tulevaan.

Meillä oli LA 20.4.2014, mutta rv 16+1 sydänääniä ei neuvolassa kuulunut. Olin jo tuohon varautunut, sillä meillä on koti-doppler ja sillä en ollut saanut ääniä kuuluviin edellisellä viikolla (vasta silloin aloitin kuuntelemisen).

Tämä raskaus oli minulle kuudes... huoh!
Minulla on takanani nyt neljä keskenmenoa ja sängyissään tuhisee kaksi ihanaista, tyttö ja poika.
Eli km rv 9+ 07/2005, nyt ekaluokkalainen poika 06/2006, km rv 11/12+, km rv 6+ 03/2012 ja pikkuinen tyttö 01/2013 ja nyt tämä km 16+ 11/2013.
Lapsia meillä on siis yhtä monta, toivottavasti sinulla ei ole aiempia keskenmenoja kuten minulla. Vaikka mitäpä se muuttaa...

Meillä viikot vastasivat suunnilleen samoja kuin sinulla nyt (sairaalaan menessä )16+3, myös sikiön mitoiltaan n rv14+.

Toivottavasti tästä kertomuksestani olisi sinulle jotakin hyötyä. Toivottavasti ei ole liian yksityiskohtainen, mutta itse olisin ainakin toivonut jostakin yksityiskohtaista kertomusta siitä, mitä tapahtuu sairaalassa ja sen jälkeen... Älä lue tätä, jollet halua tietää mitä sairaalassa tapahtuu...
Sairaalassa:
Syö ja juo hyvin, jos vain voit, ennen sairaalapäivää. Juomapullo on myös hyvä mukana.

Menin aamulla ennen kahdeksaa kätilöopistolle ja sain ensimmäiset cytotecit.
Olin omassa huoneessani. Suurin shokki, ensimmäinen ja ainoa oikeastaan, oli portatiivi, joka odotti sänkyni vieressä. Se metallinen iso astia, jossa oli sellainen kuitupaperi valmiina. Tuntui, että halusin paeta tilanteesta tuon portatiivin vuoksi, vaikka olin aiemmin kokenut saman, mutta aiemmilla viikoilla. (noilla aiemmilla viikoilla raskausmateriaalia ei kerätä talteen, eikä portatiivia siis...) Siinä se odotti...
Mies oli ajatellut tulevansa mukaan, mutta kun näin portatiivin, ilmoitin hänelle, että tämän tilanteen hoidan yksin...

Ensin juttelin pitkään hoitajan kanssa.
Kannattaa käydä valmiiksi läpi mielessään kysyykset, joita tulevat esittämään ja mitä kertovat. Haluatko olla yksin, mitä kipulääkkeitä haluat, kerro jos sinulla on esim taipumus voida pahoin helposti tai olet kovin kipuherkkä, verenpaineet tms.
Sairaalavaatteet päälle ja valmistudu siihen, että laittavat valmiiksi kanyylin käteesi, jos tarvitset nesteytystä tai päädytään kaavintaan
Ja jos vain ehdit ennen huomista pohtia valmiiksi haluatko nähdä pienen hänen synnyttyään ja miten haluat hautauksen toimitettavan.
Me sovimme, että haluan nähdä pienen, mutta niin, että hoitaja ensin katsoo tilanteen. Mutta kävikin niin, että mieheni tuli illalla sairaalaan kun kaikki oli ohi ja portatiivi viety pois. Ja siinä yhdessä päätimme, että emme sittenkään halua nähdä pientä vaan pitää muistikuvan sellaisena kuin se mielessämme oli ultrien ja mielikuvien perusteella. Mies kävi tämän sitten hoitajalle kertomassa ja hoitajan mielestä se oli hyvä ratkaisu, sillä pienokaisen menehtymisestä oli jo sen verran aikaa - kuten teilläkin.
Pienen saa itse haudata jos haluaa, mutta me päädyimme yhteistuhkaukseen, johon yli 12-viikkoiset ainakin Kättärillä viedään. Saimme Honkanummen muistolehdon esitteen mukaan ja sinne on pienemme tuhkat viety marraskuun lopussa (aina kuukauden lopussa vievät). Huomenna on tarkoitus käydä viemässä pienelle kynttilä...

Minä ehdin saada cytotecia muistaakseni neljästi, mutta vuodin ilmeisesti normaalia enemmän (reilun litran ennen syntymää) ja tippa olikin kädessäni alati ja veriarvojakin seurattiin. Minä aloin vuotaa puolen päivän aikaan ja sen jälkeen ei enää saa syödä eikä juoda, joten on hyvä syödä aamulla hyvin - jos pystyt.
Minulle väläyteltiin leikkaussalin mahdollisuutta useasti ja neljän aikaan hoitajien vuoron vaihduttua se vaikutti jo todennäköiseltä, mutta silloin pikkuinen syntyikin. Koko tilanne ja päivä oli karu, absurdi, surullinen, jotenkin groteski ja uuvuttava. Siinä minä ja portatiivi ja soittokello ja haaveet, unelmat ja odotus pienokaisesta suuressa solmussa ja verenvuodossa.
Käytännössä kun vauva oli syntynyt, katkaistaan napanuora hoitajan toimesta ja sitten jäi odottelemaan istukan syntymistä.
Kipulääkettä saat niin paljon kuin vain tarvitset ja pyydät. Minä en oikeastaan halunnut mitään. Sain alkuun panadolin ja buranan ja saman setin myöhemmin myös kertaalleen. Muutoin pärjäilin lämpöpussilla. Supistuksethan ovat cytotecin alkuun aikaansaamia (minulla myös aiemmat km:t ja esikoisen synnytys käynnistetty noilla) ja voivat vastata ihan synnytystä, joten kipulääkkeitä tms. kannattaa pyytää jos siltä tuntuu.

Minä jäin vielä syntymän jälkeen tarkkailuun vuodon vuoksi ja verikokeitakin sen jälkeen vielä otettiin.  Yhteensä olin sairaalassa aamukahdeksasta illalla seitsemään. Lopuksi enää odotimme verikokeiden tuloksia ja lääkäriltä jälkitarkastusaikaa.

Minulla oli viime viikolla Kättärillä jälkitarkastusaika ja sain kuulla istukasta ja kudosnäytteistä tulokset. Mitään ihmeempää ei löytynyt ja nyt (kai) ensimmäiset kuukautiset ohi, mutta epämääräistä vuotoa on toisinaan yhä.

Kannattaa varautua siihen, että vuotoa tulee todella runsaasti. Kyselin sairaalassakin miksi keskenmenossa vuotaa niin hurjasti verrattuna synnytykseen, mutteivät osanneet sanoa. Mutta jälkivuoto on sama kuin synnytyksen jälkeen. Tosin voi olla pidempikin koska synnytyksen jälkeenhän esim. imetys supistaa kohtua tehokkaasti. Minä imetän vielä tuota 11kk vanhaa tyttöämme ja se varmaankin osaltaan vaikutti vuodon päättymiseen, tai sitten ei. Noin kolme viikkoa oli jälkivuotoa ja ensimmäisinä päivinä todella runsasta.

Valtavasti voimia surulliseen päiväänne.
Se on fyysinen ja rankka, uuvuttava kaikin puolin.
Parasta oli palata kotiin ja saada lapset syliinsä ;(
Minulla meni noin viikko ihan shokkivaiheessa. En halunnut nähdä, kohdata ketään ja vain itkeskelin. Luin kaiken minkä netistä käsiini sain ja kuuntelin loputtomasti musiikkia. Siitä alkoi toipuminen. Luulen, että koska kyseessä oli jo neljäs keskenmenoni, tosin se kaikkein pisimmälle päätynyt, jotenkin "pääsin" siitä helpommin eteenpäin. Nyt varovasti yritetään eteenpäin...

Ja ne tunteet - shokki, suru, epätoivo, ahdistus ja se epäoikeudenmukaisuus - koko 4 kuukautta ihan hukkaan heitettyä väsymystä, huonovointisuutta, toivoa, uskoa ja unelmia, haaveita - ja kaikki vesitetty yhdessä päivässä - miksi?

Anna itsellesi aikaa. Minä ainakin koin haluavani olla ihan yksin vain. Korkeintaan miehen kainalossa ja lasten kanssa. En muuta.
Jokaisella on oma tapansa käsitellä koettu - sinulla ehkä jokin ihan toinen kuin minulla.

"Vaikka en sinua näkisi, et ole kaukana.
Olethan luonani kuitenkin, kaikessa mukana.
Vaikka en sinua kuulisi, et ole etäällä.
Kuuntelen puissa ja tuulessa laulusi säveltä.
Vaikka en sinua kohtaisi maan päällä milloinkaan,
olethan jäänyt kuitenkin sydämeeni asumaan."

Niiskulle hurjasti onnea uudesta tulokkaasta!



Kuinkahan Vilmiksen tilanne on? Asut ilmeisen kaukana sairaalasta, kun kotisynnytysohjeita antavat. Hui!

Toivottavasti kaikki sujuu mallikkaasti.



Elmulle onnea suloisuudesta ja ihania ensimmäisiä päiviä!



Simonalle onnea ihanasta ja toivottavasti nyt onni vauvasta tuntuu jo todelta.



Omaa napaa:

Menossa nyt 30+3 ja tässä jotenkin tuntuu, että kaksi viikkoa saa aina edellisestä panikoinnista huilata kun tulee seuraava.

Tässä tähän mennessä: (pois lukien viikkoon 14 asti kestänyt kaamea km-pelko)



Viikolla 26+ lääkärin diagnoosi oli, että kohdun sisäsuu aukeamassa. Naikkari piti puhelimitse tilannetta vakavana ja pyysi menemään toiselle lääkärille (käyn yksityisellä). Menin ja arvio oli, että eipäs ole.

Sitten neuvolalääkäri ei tienny mitä tehdä kun oli kaksi arviota ja kahdet erilaiset ultrakuvat (on auki ja ei auki) ja sitten Naikkarille päivystykseen. Ja naikkarin lääkäri (vasta neljäs sillä viikolla siis, vaikka neuvolalääkäri ei tutkinutkaan) totesi, että kaikki ok, kertoi miten moinen diagnoosi oli saatu ja passitti takaisin kotiin/töihin.



Noh, koska siis käyn yksityisellä ja normi-gyne seuraa perustilannetta ja saman lääkäriaseman 3D:ssä kävimme tarkastelemassa tarkemmin vauvaa. Kävin 3D:ssä rv 23+ ja vauva nätisti keskikäyrällä kaikkien mittojen ja painoarvioiden yms mukaan ja virtaukset kaikki ok (minulla on siis verenpainetauti ja niitä seuraillaan).



Vatsani on melkoisen pieni ja saan koko ajan kommentteja, että oletko kuudennella kuulla/puolivälissä - kahden kuukauden kuluttua pitäisi jo syntyä ja rv 31 menossa...

Uudelleensynnyttäjällä kun ei neuvoloitakaan oikein ole ja SF-mitta on otettu tässä raskaudessa kerran (!), ei sitäkään voi oikein seurata. Tosin pohdiskellessani vatsan kokoa pyysin miestä mittailemaan SF-mittaa (tiedän, että se pitäisi aina saman henkilön mitata jne...) ja oikeasti siitäkään ei saanut mitään muuta kuin liian pieniä lukuja kaikenmoisiin laskureihin ja neuvolan korttiin verrattuna. Vatsa siis vain on pieni ja epäilyni vauvan kasvusta oli herännyt...



Nyt ma kävin uudestaan kontrollissa 3D:ssä, samalla lääkärillä, ja vauva onkin hyvin "siro", eli käytännössä pudonnut keskikäyrältä sinne ihan alakäyrälle. Ja tätä nyt pitää sitten seurata. Eli joko kasvu pysähtynyt/pysähtymässä tai sitten muutoin hidastunut. Ja tähän siis ilmeisenä syynä verenpaineeni.

Lisäksi vauva on yhä ihan poikittain vatsassa ja vieläpä peppu alaspäin (oli jo rakenneultrassa jotenkin kummassa sykkyrässä, poikittain ja alhaalla). Minulla on tilava lantio ja olen 174 pitkä, joten sikäli tilaakin kai on. Mutta mitä ilmeisimmin on asustellut poikittain lähes koko raskauden.

Lääkäri oli sitten hiukan sitä mieltä, että jollei selkeästi käänny ja sitten on tuo verenpaine, jotka yhdessä jo ovat "kaksi komplikaatiota", on sektio yksi ilmeinen vaihtoehto.



Suurin huoli on nyt kuitenkin pikkuisen kasvu. Sillä vaikka on alakäyrällä ja niilläkin mitoilla syntyy hyvän kokoisia vauvoja, huolestuttavaa on, että käyrä ei ole nouseva ja oli aiemmin keskikäyrällä. Nyt vain odottelen Naikkarin yhteydenottoa.



Ja kai pitää hankkia niitä ihan pienimpiäkin vaatteita. Pojallani kun 50cm- vaatteita oli vain jokunen ja ne menivät hänelle ehkä viikon. Hän kun oli syntyessään 52cm ja 3650g.



Olen vielä töissä - työpäiviä jäljellä 19 ja neuvolan th:n mukaan nyt olisi kyllä hyvä jo olla sairaslomalla verenpaineen vuoksi. Katsotaan mitä Naikkari sanoo...



Aapeli 30+3