Aapeli77
Seuratut keskustelut
Kommentit
Ihana poika sinulla <3
Niin, jotenkin se on kurjaa kun haluaisi ravistella kaiken pois pikaisesti ja luonto ei vain toimi niin. Onneksi kohtu palautuu superpian. Minä sain parin viikon kuluttua ihan järkyttävän näppyarmaadan kasvoihini ja yläselkääni ja tukkakin lähti ihan tuppoina. Sitten se onneksi tasoittui, mutta eipä tuo ainakaan mitenkään tilanteen epäreiluutta ja surkeutta ainakaan edesauttanut. Jotenkin mustien silmänalusten ja turvonneiden silmien lisäksi tukan lähtö ja näppylät - oli jotenkin sellainen tunne, että "mitä vielä - ja vieläkö jotakin muuta - eikö jo riitä?".
Saitko muuten maidonnousunestolääkettä (onpas sana)? Minulla osastolla lääkäri siitä sanoi hoitajalle, mutta minä äkkiä väliin huutelemaan, että älkää nyt vain sellaisia kun vielä imetän.
Mutta ilmeisesti näillä viikoilla sellaistakin antavat.
On jotekin hullua, että tällaisessa(kin) tilanteessa on etsittävä tietoa googlesta niin paljon kuin mahdollista. En oikein osaa nähdä, että kenellekään riittäisi pelkästään se tietomäärä, joka sairaalassa on tarjolla. Puhumattakaan siitä, että jos tuohon tietomäärään törmää vasta sairaalassa tai ei keksi kysyä mitään, tuskin tuossa tilanteessa mitään jää mieleenkään.
Onkohan niin, että lääkärit ajattelevat, että normikansalaiselle riittää minimitieto, jos sekään. Tähän olen törmännyt myös molempien lasteni raskauksien erilaisten komplikaatioden yhteydessä. Lääkärien peruoletus tuntuu olevan, että potilas ei tiedä mitään (toki tämän tuleekin olla lähtökohta, mutta emmeköhän ole kovin erilaisia) ja hänelle sopii kertoa se, mikä itseä sillä hetkellä huvittaa ja sekin ihan minimillä.
Kun kävin jälkitarkastuksessa ja puhuin seuraavan mahdollisen raskauden ultrista ja sanoin, että pakkohan sitä on mennä rv 13-14 ultraan, ei tämän jälkeen pää muutoin "kestä". Aina päästävä ultraan kun jonkin km:n rv. Lääkärin mielestä tämä on ihan turhaa ja parasta on jos luonto saa itse hoitaa nämä pois. Että unohdetaan se, että ihminen on psykofyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja annetaan vaan olla raskaana niin pitkään, että "luonto hoitaa" vaikka sikiö olisikin kuollut. Yritin tuohon todeta, että jokainen päivä ja viikko raskaana on lähempänä vauvaa ja mieluummin sitä tietää ennemmin kuin, että saa kuulla kantaneensa kuollutta sikiötä sisällään ja samalla valmistautuneensa taas askeleen lähemmäs lasta. Vaan tällä ei tuntunut olevan väliä...
Mitä muita vaihtoehtoja enää jää kuin netti?
Täälläkin sairaalassa (tällä kertaa) henkilökunta oli tosi ihanaa. Ja sairaalapäivää edeltävänä päivänä päivystyksessä hoitaja oli ihan kyyneleet silmissä kun tästä juteltiin. Vaikka ajattelin, että tämä on heille arkipäivää. Oma lääkärini (yksityisellä) sanoi, että ei ole. Ei näitä niin paljon ole - onneksi!
Muutoin en ota kantaa, mutta tässä lisänäkökulmia pohdittavaksi
http://vaestoliitonblogi.com/2013/10/04/ala-varasta-kahdeksaa-vuotta-hanen-elamastaan/
http://m.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013100817581917_lz.shtml
http://m.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013100917587756_lz.shtml
Juu, tuolla enkelisivuilla onkin juuri se asiaosuus ja siitä tykkäsin. Teillä siellä näköjään hoidetaan ihan toisin kun olet saanut materiaaliakin mukaan - ei näissä isoissa sairaaloissa sellaista :/ Sen hautausmaapaperin sain ja itse sairaalapäivään liittyvän paperin ja siinä kaikki...
Minä oikeastaan jossakin vaiheessa oikein "uin" noissa nyyhkytarinoissa. Itkin tuntikausia, mutta se toisaalta helpotti - jotenkin itki itkunsa sitten siinä. Ja vähän väkisinkin vertasi omaa tilannettaan muihin ja huomasi, että kaiketi ihan mukavasti asiat lopulta kokonaisuutena tästä surullisuudesta huolimatta.
Toisaalta, muutoinkin luen kaiken mahdollisen minkä voin. Tässäkin kohtaa olen opiskellut duodecimin sivut, käypähoitosuositukset ja kansainväliset tutkimukset. Mutu-tietoa en jotenkin kaipaa mistään keskustelupalstoilta :)
Vertaiskokemukset asiallisesti ovat kyllä olleet avuksi.
Piti vielä sanoa tuosta surun käsittelystä. Se voi olla parisuhteelle myös koettelemus.
Raskaushan on äidille kovin konkreettinen, muttei isälle vielä tuossa vaiheessa niinkään. Ja surun mittavuus voi myös yllättää. Minä huomasin, että mies käsitteli tilannetta kovin eri tavoin kuin minä vaikak olikin täydellisesti tukenani. Mutta katosi välillä kellariin maalailemaan tms. ja ilmeisesti suri sillä omalla tavallaan.
Luimme yhdessä nämä sivut http://www.enkelisivut.net/ ja siitä oli tosi paljon apua tilanteen käsittelemisessä. Anna vaikka miehellekin linkki erityisesti tuohon suru-osioon...
Tuolla on myös noita kertomuksia, mutta jostakin syystä yksikään niistä ei osu näille viikoille, ihan kummaa...
Aika hurjalta kuulostaa muuten tuo, että "puudutetun potilaan voi hetkeksi jättää". Melko hurja mielikuva moisesta. Jos jotakin hyvää tuossa kaavinassa, niin se lyhyempi ja niukempi jälkivuoto tuossa.
Minulla meni jonkin aikaa hemoglobiinin nostossa ja sen heikon olon tasaantumisessa. Rautavalmistettahan sitä sopisi syödä ja ihan kunnon ruokaa. Minulla ruokahalu katosi useammaksi päiväksi tuon sairaalapäivän jälkeen. Vasta noin viikon kuluttua oli olo parempi.