A M A L I A
Seuratut keskustelut
Kommentit
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 02:02"]
Rakas, ihme, tämän luettuani haluaisin antaa sinulle ison halin. Käy rohkeasti jututtamassa ammattilaisia. Sinulla on helpompaa, kun ymmärrät itseäsi. Olet erilainen, mutta yhtä arvokas kuin kaikki muut. Rakasta itseäsi!
Jos se on hankalaa, lueppa kirja Rakastan, siis olen.
Rakkautta ja Jumalan siunausta sinulle!
<3 isosisko
[/quote]
KIITOS! <3
Sanasi koskettivat. Minulle harvoin kukaan koskaan sanoo noin. Isä kyllä kehuu kun olen saanut hyviä koenumeroita ja tekstasi edellispäivänä erääseen veljeäni koskevaan asiaan ''Kiitos rakas ja rauhallinen tyttäreni *pusu*". Toivon että pystyn joskus oikeassakin elämässä kiittämään ihmisiä silmästä silmään ja vastata halauksiin. Kiitos <3
Tuo kirja minun tulee etsiä kirjastosta heti maanantaina.
[quote author="Vierailija" time="06.06.2014 klo 17:06"]
Monilla asseilla on myös liitännäisongelmia kuten masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriöitä, unihäiriöitä, toiminnanohjauksen vaikeuksia jne, jotka vaikeuttavat elämää huomattavasti enemmän kuin Asperger sinänsä.
[/quote]
Kiitän taas kaikkia lukeneita sekä kommentoneita!
Minun on usein vaikea nukahtaa tai oikeastaan se nukkumaan käyminen tuottaa ongelmia. Yläasteella mielestäni oli kivempaa öisin laittaa hiuksia tai piirrellä tai muuta sellaista sen sijaan että olisin oikeasti nukkunut. Sain unta yleensä noina öinä sen 3 h, vaikka yleensä tarvitsen toimivuuteeni vähintään 8 tuntia. Viimevuonna kesätöissäkin oli vaikeaa joskus, kun työt alkoivat 5:30 ja minun tuli herätä 3:30 tai viimeistään neljältä kun piti valmistautua siihen työpäivään että kohtaa ihmisiä ja täytyy uskaltaa olla muiden kanssa. Valmistautuminen minulle tarkoittaa että laitan esim ripsiväriä ja harjaan hiukseni ja loput ajasta eli reilu tunnin kuuntelen musiikkia ja yritän tsempata itseni siihen tilaan että edes yritän olla ihminen muiden joukossa. Useasti myös jos menen kauppaan jossa on paljon ihmisiä kuuntelen kuulokkeista musiikkia kovaa kun se rauhoittaa. Yleensä taas vaateostoksilla se kankaiden koskettelu ja eri värien yhdisteleminen rauhoittaa ja siellä minua ei ahdista, paitsi jos sielläkin kaupassa tietenkin on paljon ihmisiä.
Olin tänään kahden lapsuudenystäväni kanssa ensimmäistä kertaa ulkona pyöräilemässä ja luonnossa istuskellen sitten moneen kuukauteen, koska olen aina keksinyt tekosyitä että olen kipeä tai en saa jättää koiria yksin tjsp. Halusin kuitenkin kertoa myös heille ongelmistani keskittyä ja sosiaalisista ongelmista myös ja tuntui kuin taakka nousi harteilta. He ovat ainoita kenen kanssa tunnen oloni hyväksi 100% koska he tietävät että saatan joskus lopettaa puhumisen moneksi minuutiksi eikä minulla ole siksi paineita puhua small talkia tjsp. Rakastan heitä vaikken osaa sitä heille osoittaa.
Keskustelimme yksityisistä lääkäreistä että olisin maanantaina soittanut sinne ja pyytänyt neuvoa että tulenko käymään tai jotakin. Minusta myös tuntuu että tästä kaikesta olisi minun hyvä yrittää sanoa jotakin isälleni vaikka tavallisten asioidenkin sanominen hänelle tuottaa vaikeuksia. En halua pitää häntä pimennossa.
Apua tiedän tarvitsevani kuitenkin, koska keväiset ylioppilaskirjoitukset olivat niin lähellä kaatua siihen etten meinannut kestää siinä salissa ihmisten eväspaperien rapsuttelua, hengityksen hiljaista ääntä tai kynän raapunaa paperilla. Minun teki mieli juosta salin ympäri koska se 5h paikalla istumista on ihan liikaa. Minun olisi tehnyt mieli vaan itkeä.
Unohdin äskeiseen vielä lisätä tämän.
Kävin juuri tekemässä kesätyösopimuksen. Se ei tuntunut ylitsepääsemättömältä kun ei tarvinnut muuta kun kuunnella työnantajaa (joka on tosi mukava nainen) ja nyökkäillä sekä aina väliin sanoa että ymmärrän sen ja sen, juu, niin, ok. Ja näin edespäin. Kun pääsin lähtemään, huokasin helpotuksesta etten nolannut itseäni alkamalla yhtäkkiä puhua jostakin täysin tyhjänpäiväisestä kun minulla on välillä tapana (vaikka toooosi hiljainen olenkin) selittää asioita jostakin omista jutuista vaikka muut ei ehkä jaksa kuunnella tai heitä ei kiinnosta. Silloin kuulen yleensä esim ''Vai niin, jaa semmoista'' tai ''Näinkö on? Jopas jotakin'' tjsp. Tai ehkä heitä sitten kiinnostaakin.
No, kuitenkin, asiaan. Työpaikan pihalla tuli vastaan vanha työtuttu, sellainen keski-ikäinen nainen. Mukava kaikinpuolin. Hän kysyi iloisesti että mitä kuuluu, ja vastasin hetken päästä että hyvää ja aloin kertomaan yo-kirjotuksistani vaikka tämä naisparka ei edes vissiin tiedä että olen lukiossa kirjoittamassa. Jälkeenpäin tajuan ja nolottaa kun en osaa välillä hillitä itseäni. :(
Minulle lähes KAIKKI puhuvat ikäänkuin lapselle, kiltisti ja ottavat tavallaan siipensä suojiin. Tuntuu välillä että esim. työelämässä (ja myös koulussa) olen työntekijöistä se ''lapsi'' vaikka aikuinen jo olenkin. He puhuvat minulle herttaisesti, ehkä siksi kun ääneni on hiljainen ja olen muutenkin kuin kilpikonna kuoressaan. (En tästä kuitenkaan loukkaannu koska minua ei aliarvioida ja saan muutenkin hyvää palautetta aina työstäni.)
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 02:07"]
Ehdottomasti avaudu isällesi. Hän voi olla siitä helpottunut ja se voi lähentää suhdettanne.
[/quote]
Kiitos! Aion näin tehdä. Hän vain toisinaan pistää kaikki ''toilailuni'' tai sellaiset nuoruuden piikkiin, että se on sitä murrosikää, nyt on vain vaikeaa aikaa, kyllä se siitä, älä huoli kaikki järjestyy jne. Mutta sen pidemmälle asiat ei koskaan etene vaan ne tavallaan jää vaan puhumiseksi.
Sanat jää leijumaan ilmaan ja kaikkoaa hetken päästä.