A M A L I A

Sain juuri kuulla isältäni että meidän vanhemmalla koiralla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Viimeyönä se oli jouduttu viemään eläinlääkäriin ja siellä tarjottiin piikkiä, mutta vaarini joka sen sinne vei ei halunnut tehdä sitä päätöstä yksin, joten Pikku Rakkaani tassuttelee nyt vielä vieressäni ainakin hetken.

Minä vain itken. En pysty muuhun, en halua edes lukea faaraoista. Haluaisin vain mennä yksin metsään, kuunnella musiikkia ja nukahtaa sinne hiljaisuuteen hetkeksi kauas kaikista. Mutta en halua jättää Pikkuistani, koska nämä päivät ovat viimeisiä.

Kun katson Pikkuista, se kävelee eri lailla.

Iloinen kimitys ja haukahtelu on vaihtunut matalemmiksi voihkaisuiksi.

Se katsoo mua lasittunein silmin kun itken ja tulee nuolemaan kättä ja alan itkeä aina vaan kahta kauheammin.

Minua pelottaa.

Kun Pikkuiseni viedään viimeiselle matkalle, minua pelottaa ne lääkärit. Ne ei tunne rakastani eikä ne tiedä mistä se ei pidä tai pitää, mistä silittää että rauhoittuu ja miten viittoa että se ymmärtää. Koska se on kuuro ollut jo kauan. Kaikki ne vieraat hajut siellä saa sen varmaan pelkäämään, haisee puhdistusaineet ja muut koirat. Vieraita kasvoja joka paikassa.

Mua pelottaa ne lääkärit myös, kun lähden sinne isäni ja rakkaani kanssa. Ehkä myös veljistä jotkut tulee. Ne kaikki näkee kun itken ja en halua että kukaan koskee minua silittämällä hartiaa tai mitään tai yritä lohduttaa.

Mitä minä teen minua oikeasti pelottaa.

[quote author="A M A L I A" time="07.06.2014 klo 13:11"]

Nytkin isoäidilläni on tosi huono tilanne sekä henkisesti että rahallisesti ja minun olisi hyvä olla hänen kanssaan hänen kannalta. Mutta minä en pysty puhumaan hänen kanssaan niistä vakavista asioista koska en osaa vastata mitään ja vaikutan epäkunnioittavalta. Hän on minulle rakas (vaikken koskaan oikeastaan halaa tai sano sitä) mutta silti vietän mieluummin aikaa yksin maalatessa Tutankhamonia ja lukiessa arkeologisista löydöistä kuin olisin hänen tukenaan. Se on liian vaikeaa, en osaa. :(

[/quote]

Ennen kuin kukaan sanoo minua hirveäksi ihmiseksi osoitan siis kyllä rakkautta isoäidilleni. Jos esim. tekstaan hänen kanssaan laitan usein viestin loppuun että ''olet rakas <3'' tai ''halipusit''. Äitienpäivinä, hänen syntymäpäivinä ja muina juhlina teen myös hänelle kortteja sekä nyt usein kesäisin kerään hänelle aina kukkakimpun ennen kuin menen kyläilemään hänelle kanini kanssa koska tiedän että hän pitää kukista. On kiva kun näen että saan hänet hymyilemään jos hänellä on paha päivä. Vaikka yksin on paras olla, on jopa minulta itsekästä jos en kävisi hänen luonaan sillä olen hänelle tärkeä ja hän sen usein kertookin. Hänkin myös minulle. Jotenkin face-to-face en osaa ilmaista sitä tunnetta mitä minulla häntä kohtaan on, että rakastan häntä, hän on minulle supertärkeä. Hänen kanssaan voimme esim. vain istua ja välillä puhella jotakin eikä hiljaisuus vaivaa kumpaakaan.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 13:09"]

Hah, itselläni pitkälti samanlaisia oireita kuin ap:llä (ollut koko elämäni). Ja minkä "diagnoosin" sainkaan nyt aikuisena: skitsofrenia :D Että tosi "päteviä" psykiatreja sekä lapsi/nuorten että aikuispuolella. Suosittelen marssimaan neurologille suoraan. 

[/quote]

Voi harmi :( ikävä kuulla että väärin diagnosoivat sinut, skitsofrenia kuitenkin on tavallaan aika selkeä sairaus (hallusinoivine oireineen) että siis luulisi heidän kunnolla osanneen diagnosoida sinut oikein! Aina ei mene kortit tasan.

Soitan maanantaina terveyskeskukseen, yhteen sairaalaan tai sitten yksityiselle että voisivatko he kenties ottaa joku pliis minut vastaan, kun ei mussa ole oikeasti kaikki nyt kunnossa. Jos saisin lähetteen etiäpäin vaikka jonnekkin testeihin. En usko että tämä on mistään hormonitasapainoista liittyvää tai fysiologisista syistä koska olen hyvässä kunnossa, minulla ei ole korkea verenpaine vaan matalahko, en polta tupakkia ja alkoholiin en voi koskea kun mulla nousee jo 2,5dl siideriä päähän niin pahasti että alkaa kaduttaa. Mulla ei ole toleranssia siihen sitten yhtään eikä tule kun en aio juoda enää ikinä muutakun ehkä maistaa pienen hörpyn jos sitäkään.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 12:41"]

Kuulostaa tutulta, paitsi että minä en ole koskaan viillellyt. Minulla on diagnooseina kakkostyypin bipolaarihäiriö, sekä ADHD. Sain diagnoosit vasta aikuisena.

Masennuslääkkeet vain pahensivat hypomanioitani, siihen juuri liittyivät nuo "pakkomielteiset" kiinnostukset joihinkin tiettyihin aiheisiin, ja niistä innostuminen ja niihin juuttuminen niin ettei pysty nukkumaankaan.

Aiheet myös vaihtelivat, kuten sinulla.

  Ajattelisi, että jos kyse on aspergerista, kiinnostuksen kohteet pysyisivät kutakuinkin samoina. Mutta eihän sitä silti tiedä, psykiatrin ja neuropsykologin tutkimukset vasta vahvistavat oikeat diagnoosit.

[/quote]

Kiitos! :)

Noista kiinnostuksen kohteista haluan hieman tarkentaa kun tuntuu että aika summittaisesti niistä kerroin. Vaikka ne vaihtelevat siis noin joka kahden viikon välein (näin about, suunnilleen, on eripituisia jaksoja) niin ne ovat kuitenkin sellaisia mitkä ovat eläneet kanssani aivan hamasta lapsuudestani saakka. En muistanut mainita UFOista mitään kun tykkään tosi paljon kaikesta. Mutta ala-asteella uskoin vakaasti avaruusolioihin ja ystäväni löysi kerran erään oudon kiven maasta, jonka oikeasti uskoin että se on olennoilta peräisin. Halusin sen välttämättä itselleni. Koulun jälkeen istuin MONEKSI TUNNIKSI (olen tosissani) kirjoituspöydän ääreen ja kuuntelin kiveä, tein havaintoja sen pinnasta, rakenteesta ja painosta. Miltä se kuulosti kun koputti pintaa, miltä se haisi ja mitä värien sävyjä näin siinä. Mulla meni monta päivää kun olin ihan tämän kiven lumoissa (joka paljastui asvaltin palaseksi heh) ja selitin tästä kavereille, jotka olivat jo unohtaneet koko asian. Mutta mulle se kivi ei ollut vaan kivi vaan The Kivi, oikea kivien kivi, mahtavin möhkäle Maan päällä. Minulla on se vieläkin jossain, olen varma. Siihen liittyy liikaa tunteita ja muistoja etten voi heittää pois.

UFO hullutus on jatkunut myös tähän päivään, seuraan teeveestä tunnollisesti FOX kanavan ''Ufojen jäljillä'' ja JIM kanavan ''Muinaiset avaruusoliot'' (vaikka siinä sen yksi Giorgio Tsoukalos on ihan sietämätön). Ajattelen heti aamusta että ''JESSS tänään tulee ufo-ohjelma'' ja koko päivän vain ajattelen sitä, niinkuin alkoholisti viinapulloa jne.

Myös Egypti on ollut läheinen aihe lapsuudesta saakka sekin. Faaraot kiehtovat, heidän elämänsä palvoessaan jumalia ja jumalattaria ja kaikki se kulttuuri, en osaa edes kuvailla kun mulla nousee pala kurkkuun kun ajattelenkin vaikka Tutankhamonia. (voi teistä kuulostaa oudolle) Itkin yksi aamupäivä kun kerroin Yhdysvaltalaiselle nettikaverille Tutankhamonin löytämisestä kun se on minulle niin tärkeää.

Videopelit on olleet myös vanhoja peruja, äitini ne minulle lapsena esitteli. Pelasin hänen kanssaan yhdessä aina Tomb Raideria ja tästä tuli yksi tärkeimmistä ''rituaaleista''. Nytkin jos en innostukseltani saa nukuttua alan aina pelata videopelejä kun silloin ajattelen äitiä, hänen hiustensa tuoksua, hänen ääntänsä ja niitä kaikkia yhteisiä hetkiä ja se rauhoittaa ja saan unta.

Mulla siis on laaja kirjo intressejä / ''pakkomielteitä'', ja ne pyörii tavallaan sellaisessa lottopallokoneessa joka aina satunnaisesti arpoo sieltä pari palloa ja sitten mä olen niitten pallojen (eli omien juttujen) lumoissa monet päivät eikä millään muulla ole väliä.

Nytkin isoäidilläni on tosi huono tilanne sekä henkisesti että rahallisesti ja minun olisi hyvä olla hänen kanssaan hänen kannalta. Mutta minä en pysty puhumaan hänen kanssaan niistä vakavista asioista koska en osaa vastata mitään ja vaikutan epäkunnioittavalta. Hän on minulle rakas (vaikken koskaan oikeastaan halaa tai sano sitä) mutta silti vietän mieluummin aikaa yksin maalatessa Tutankhamonia ja lukiessa arkeologisista löydöistä kuin olisin hänen tukenaan. Se on liian vaikeaa, en osaa. :(

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 12:04"]

Sinuna kokeilisin pitkää seksileikkiä sillä se vie jännitteisyyttä alemmas. Vaikkakin olet ujo niin se tuo varmuutta elämään, kun koitat ensimmäisen kerran niin huomaat miten se vaikuttaa kaikkeen positiivisella tavalla ja pian huomaat ongelmiesi olevan huomattavasti pienempiä etkä ajattele enään niin synkällä tavalla tätä elämää koska nautinto ja uskallus voittaa häpeän USKO POIS! T: jarska22@ovi.com

[/quote]

Juuri sinunlaisesi minua ahdistavat. Kaikki liittyy seksii, läheisyyteen ja kosketukseen. Nautintoa saa muka vaan kun jyskyttää sängyssä toisen kanssa ja hikoilee ja haisee. En minä koskaan ole saanut. Yksinäni ollessani pystyn kiihottumaan eikä itsensä koskettelu tuota vaikeuksia (siinä ei ole mitään väärää) mutta tämä tapahtuu harvoin. Minun ei tee mieli seksiä, yksin tai kenenkään muunkaan kanssa.

Seksi minulle on kuin yrittäisin ajaa manuaalivaihteista autoa ilman kokemusta. (Faktaa: minulla kyllä on nyt ajokortti.) Auto sammuu koko ajan, nykii, ajo ei ole sulavaa. Auto sammuu liikenneympyrään tai risteykseen ja muu liikenne häiriintyy. Joudun starttaamaan uudestaan, mutta unohdan miten sekin tehtiin. Turhaudun HETI, kyyneleet kipuaa silmiin ja haluan vain juosta pois autosta. Matka ei koskaan lopu enkä pääse määränpäähäni.

Seksin sijasta saan paljon suurempaa tyydytystä kun lähden aamuauringossa lenkille, syön herkkuja, halaan lemmikkejäni tai maalaan tai piirrän tunteita paperille. Ne vapauttaa, eikä saa mua niinkuin hiirenloukkuun kuten ollessani sängyssä toisen kanssa.

Minun ei tee mieli veivata kenenkään vaihdekeppejä. Ei myöskään sinun.