Onko tapailu aina helppoa, jos henkilö on oikea?

Hyvän kumppanin tunnistaa siitä, että hänen kanssaan on helppo olla. Se, oko hänen luokseen helppo päästä, kertoo ennemminkin logistiikasta.

Vastaus: ei ole mutkatonta enää kun molemmilla on jo lapsia. Päinvastoin on juuri tuollaista säätämistä ja sopivien tapaamisaikojen löytämistä. Kokemusta eron jälkeen jo useamman miehen kanssa. Joidenkin kanssa perhoset lentelevät enemmän ja joidenkin vähemmän, mutta säätäminen on ollut samanlaista kaikkien kanssa. :) Jotkut ratkaisevat tämän tapaamisongelman pistämällä saman tien uusperheen pystyyn, itse en ole halunnut siihen lähteä.

[quote author="Vierailija" time="07.04.2015 klo 14:44"]Hyvän kumppanin tunnistaa siitä, että hänen kanssaan on helppo olla. Se, oko hänen luokseen helppo päästä, kertoo ennemminkin logistiikasta.
[/quote]
Tämän miehen kanssa on kyllä todella helppo olla. Jo ensimmäisillä tapaamisilla tuntui, kuin olisimme tunteneet pidempäänkin, olo oli todella luonnollinen ja meillä on aina ollut hauskaa. Myös arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat. Se siis onkin aivan ihanaa ja niitä hetkiä on ihana ajatellakin.

Olen varmaan hieman sitoutumiskammoinen, aiempi liitto oli ihan hyvä eikä jättänyt suuria traumoja, mutta ei kai mikään pitkä suhde aivan täysin ruusuilla tanssimista ole. Miehen aiempi liitto taas kuulemma on ollut hyvin haasteellinen ja jättänyt jälkensä (emme ole tarkemmin puhuneet) ja mies on avoimesti sanonut olevansa jännittynyt aloittamaan mitään uutta vanhojen pelkojen vuoksi.

Ap

Ei todellakaan ole aina helppoa. Esim. meillä oli alkuun tosi vaikeaa ja vaivaantunutta, kun ollaan molemmat aika introvertteja, sulkeutuneita luonteita eikä kumpikaan tahtonut keksiä mitään puhuttavaa :D 

Minusta myös tuo teidän tapaus ei kuulosta mitenkään huolestuttavalta. Totta kai on vaikeahkoa järjestää tapaamisia kun on lapsiakin jo, eikä aina välttämättä jaksaisikaan jos arjessa on paljon kaikkea. Ongelma on minusta lähinnä omasi "Pyörittelen asiaa (liikaa) mielessäni, huomaan miettiväni usein ahdistuneena etten tiedä onko tässä järkeä ja tosiaan sen yhteisen ajan löytäminen on aina vaikeahkoa" eli tuo liika pyörittely ja ongelmien tekeminen asioista jotka ei ongelmia ole. 

No aika kummallista jos menee parikin viikkoa niin että ette näe toisianne, vaikka välimatkaa on "vain" 10 km. Tapailiskohan mies jotain muuta..? Omalla kohdalla jos olen tavannut miehen ja molemmat tuntevat vetoa, niin puhelimet laulaa ja tekstarit vaihtuu, varsinkin silloin jos ei voida nähdä kovinkaan usein. Omalla kohdalla olen todennut että jos mies ei ole yhteydessä lähes päivittäin jollain tapaa, tekstiviestitse tai puhelimitse, niin hän ei ole kiinnostunut. Ei sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. ;) Aikaisemmin tapailin miestä joka ei halunnut esitellä minua lapsilleen ja selitteli kaikkea epämääräisiä juttuja. Näimme joka toinen viikkoa. Ja yritin todistella itselleni että hän on kiinnostunut minusta. Mutta kuinkas kävikään, oli käynyt nettitreffeillä sinä aikana kun ei "voitu" nähdä ja lopuksi palasivat yhteen lasten äidin kanssa mikä tietysti oli hyvä lasten kannalta. Että silleen!!! Jollain tavalla uskon intuitioon, että jos alat epäillä jotain hämärää, niin silloin siinä luultavasti onkin. Yleensä menee 3 kuukautta ja sitten mies lopettaa tapailun kun pitäisi vähän sitoutua enemmän. ;)  

5, tiedostan tuon ongelman ja itseäni kalvaa, kun en saa tuota turhaa ongelmien muodostamista oikein loppumaan. Miehelle en siis koskaan uikuta/roiku/ole turhan raskas, mutta tokihan nuo sisäiset lukot sekä jatkuva yliajattelu varmasti paistavat käytöksestä läpi ainakin jossain määrin. Epävarmuuttani lisää myös juuri se, että on hankala löytää yhteistä aikaa, etenkin sellaista ettei kummankaan lapsi ole läsnä (minä olen lähivanhempi ja mies etävanhempi - ja kuinka sattuukaan, meillä on lapsen tapaamispäivät ihan ristissä, itselläni on lapsivapaa aina kun miehellä on lapsipäivä :D). Pidän toki hänen lapsestaan ja hän minun lapsestani, lapset ovat nähneet myös keskenään (heidän silmissä olemme siis vain kavereita, ei yhtään mitään söpöstelyä tmv lapsen mieltä sekoittavaa) ja ikäerosta huolimatta touhusivat keskenäänkin.

Huomaatteko tämän selittelyn tarpeen? Juuri tätä tarkoitin tuolla teinityttöololla. Mietin aivan liikaa ja olen kuin 15-vuotias ensi-ihastuja! :D

Ap

6, tuo on varmasti totta, ettei välttämättä kiinnosta jos ei tee kaikkeaan näkemisen eteen. Voihan se olla, ettei miestä kiinnosta tarpeeksi, en osaa sanoa. Emme ole mielestäni sillä asteella, että uskollisuuskysymykset olisivat tulleet puheeksi. Enkä toki otakaan henkilökohtaisesti, jos mies on löytänyt/löytää paremman, sellaista sattuu :)

Ap

Minä aloin kirjoitella kuukausi sitten mesessä muinaisen luokkakaverin kanssa. Molemmilla on lapsia mutta olemme nähneet molempina lapsettomina viikonloppuina vaikka se tietää satojen kilometrien ajoa, meseviestejä on nyt yli 4000. Yhdessäolo on taivaallista ja suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta joka toteutuu vuosien päästä. t. umpirakastuneet hullut

Olen neuroottinen jännittäjä ja ikinä koskaan kenenkään kanssa ei varmaan tule olemaan alkuunsa helppoa, välitöntä ja mutkatonta, ei vaikka miten kiinnostaisi.

[quote author="Vierailija" time="07.04.2015 klo 15:11"]

5, tiedostan tuon ongelman ja itseäni kalvaa, kun en saa tuota turhaa ongelmien muodostamista oikein loppumaan. Miehelle en siis koskaan uikuta/roiku/ole turhan raskas, mutta tokihan nuo sisäiset lukot sekä jatkuva yliajattelu varmasti paistavat käytöksestä läpi ainakin jossain määrin. Epävarmuuttani lisää myös juuri se, että on hankala löytää yhteistä aikaa, etenkin sellaista ettei kummankaan lapsi ole läsnä (minä olen lähivanhempi ja mies etävanhempi - ja kuinka sattuukaan, meillä on lapsen tapaamispäivät ihan ristissä, itselläni on lapsivapaa aina kun miehellä on lapsipäivä :D). Pidän toki hänen lapsestaan ja hän minun lapsestani, lapset ovat nähneet myös keskenään (heidän silmissä olemme siis vain kavereita, ei yhtään mitään söpöstelyä tmv lapsen mieltä sekoittavaa) ja ikäerosta huolimatta touhusivat keskenäänkin. Huomaatteko tämän selittelyn tarpeen? Juuri tätä tarkoitin tuolla teinityttöololla. Mietin aivan liikaa ja olen kuin 15-vuotias ensi-ihastuja! :D Ap

[/quote]

Kannattaisi ehkä jutella miehen kanssa tuosta..? Siis kertoa vaan omia fiiliksiä. Mä tunnistan tuon olon itsessäni  vaikka muuten tilanteemme ei ole samanlainen. Itse aloin muutaman kerran kiukutella jostain muusta asiasta ja otin etäisyyttäkin omien ajatusten takia. Lopulta mietin, että jos mies ei kestä mun rehellisyyttä niin lähtekööt sitten samantien ja puhuin asiasta. Mun olo helpottui ja mies ei mennyt mihinkään. Ollaan seurusteltu reilu puoli vuotta.

11, olen puhunut noista miehen kanssa. Siis nimenomaan rehellisesti ja suoraan, syyttelemättä tai vastaavaa. En nimenomaan ole halunnut antaa ymmärtää mitään rivien välistä ja roikkua tms vaan ihan suoraan kertonut fiiliksistä. Mies on ymmärtänyt (tai ollut ymmärtävinään, ken tietää) ja puhunut vastavuoroisesti omista tunteistaan ja kokemuksistaan. Siltä saralta siis sujuu.

Toisaalta yhdessä vaiheessa mies sanoi, että olen hieman ahdistanut häntä tällä "kuumottelulla" ja se saikin minut taas varpailleni. Ei siis antanut mitään pakkeja tai lytännyt, oli edelleen yhtä ihana mutta huomasin kyllä sen lisäävän ahdistustani. Ja nyt, kun kirjoitan tämän tähän, tajuan ettei sen tällaista kuuluisi olla...

Ap