Väsyneen äidin hätähuuto! lapsi 1v5kk ja raivarit!

Se on vanhemmasta kyse kuinka kasvattaa. Jos lapselle huutaa, voi olla varma, että lapsi vain huutaa takaisin.



Supernannyssa on nimenomaan vanhempia, joille ei ole oikein selkiytynyt, kuka perheessä määrää.

Kun lapsi voi hyvin, vanhemmat voivat hyvin ja vanhemmuus on jopa kivaa.

Mää uskon että se lapsi lähinnä testaa rajojaan, annatko sää periksi.



Jos lapsi päättää aina mitä tehdään niin se osaa laittaa aina vastaan, mutta tää jos annat kaksi keksiä ja sanot kumpi ja lapsi sanookin jonkun kolmannen ja avaat uuden paketin keksejä.



Noita Nannyja jos kattelee niin niissä mun mielestä aikuisella on se ongelma -ei lapsella.

Eilen satuin istuun sattumalta katteleen Supernannyä ja siinä lapsi tosiaan hokas että kun itkeätirauttaa niin äiti antaa periksi.

Mun kavereissa on muutama jotka kieltää ottamasta kymmenennen keksin, mutta jotenkin se onnistuu syömään niitä vielä seitsemän kielloista huolimatta..



Tottakai lapsissakin on jääräpäitä, ujoja, kilttejä äitin pikkuapulaisia mutta miten se taas liittyy siihen kuinka monta keksiä syö? Enempi niin monta syö kuin annetaan syödä.



Kyllä minäkin haluan olla miehelle hyvä kumppani ja lapsille hyvä äiti. Mutta pakko se raja on johonkin vetää. On sitten omasta osaamisesta kiinni jankuttaako eitä (ja pahimmillaan antaa kuitenkin periksi).



Puhutaan kuitenkin niin pienistä lapsista jotka näkee sen keksin ja äidin joka huutaa ei. Pitää olla ymmärtävä ja pitkäpinnanen. Keksin syöminen olis NIIIN kivaa, mutta kun harmin saa voitettua niin ei se enää muista sitä keksiä kauaa, varsinkin jos löytää jotain kivempaa..



14

Siis jos sulla on kaksi keksiä ja kysyt lapselta kumman se haluaa ja lapsi päättääkin että haluaa jotain ihan muuta (ja annat sen) niin lapsi on se joka vetää pisimmän tikun.

Tiedän äitejä jotka kysyy mitä syödään ja kun lapsi päättää ja sitten kun ruoka on valmista lapsi haluaakin jotain ihan muuta niin äiti tekee sitä!!



Mielummin vois tehä yhen ruoan (päättää mitä syödään) ja lapsi syö sitä niin paljon kuin jaksaa ja huvittaa. Joskus se oppii että ruokaa syödään kun on ruoka-aika -paitsi jos annetaan välipaloja.. ;)



14

Mikään mitä ei tehdä pojan tahdon mukaan, saa aikaan sellaisen huuto tradition, että oksat pois.

Kaikkea haluaa itse tehdä, mihin tietenkin kannusta, syöminen, kävely jne., mutta tietyissä tilanteissa olen ehdoton suunnan määrääjä, sillä jos en olisi tiukkana saisi poika vallan aikuisesta ja sit se ois menoa.



MEillä siis rimpuileva ja huutava lapsi nostetaan rattisiin/kärryyn, huutakoon siinä kuinka kauan tahansa, yleensä perustelen pojalle, miksi äiti näin toimii ja yleensä rauhoittuu kun selkeästi kertoo asian.

me taidetaan olla aika samanluonteisia! kuvaisiko perfektionismi meidän käyttäytymistämme...? ainakin mua se kuvaa.



mulla vasta 10 kk ikäinen lapsi, mutta hermoilen ja pähkäilen kaikista lapseen ja sen käyttäytymisees liittyvästä, vaikka olen kasvatusalan ammattilainen! siis mietin ihan typeriä, onko se ihan normaali kun käyttäytyy noin jne.



ja juu, pompottelen välillä vähän miestä samalla... olen ollut pienenä lapsena superhelppo, mutta varhaisteininä alkoi olla vanhemmilla mun kanssa niin vaikeaa että muistan kuinka äitini väänsi itkua harva se päivä...



ja tyttäreni on perinyt minulta vahvan oman tahdon, jippii! isällänsä on kiltin lempeä luonne, olisi voinut periäjotain siitäkin...



en ymmärrä miten selviän kun tytöllä alkaa kunnon uhma... siis mä tiedän että otan asiat liian vakavasti, mutta miten saan itseni ajattelemaan järkevämmin?



meillä kasvatetaan myös siten että periksi ei kiukkuamalla saa. jos joku asia on EI, se on EI aina. siis sähköjohdot ym. ja jos pitää pukea, silloin puetaan vaikka itkun kanssa. silti vaikka ollaan määrätietoisia ja johdonmukaisia, tuntuu että nyt jo lapsessa alkaa olla sellaisia merkkejä, että kuvittelee voivansa tehdä mitä tahtoo.



mutta, se taitaakin olla ihan normaalia, vaikka kuinka olisi ollut " kova kuri" . uhma kuuluu tosiaan kehitykseen, toisilla onnekkailla se vaan ilmenee lievempänä...

Tuon ikäisenä meilläkin oli lyhyt uhmajakso. Sitä paitsi odotat lapselta liikaa.

Vierailija:

Ollaan ostoskeskuksessa. lapsi haluaa pois kärryistä. koska ilmaisee asian nätisti, päästän rauhallisessa paikassa pois ja annan kävellä ja tutkia ympäristöä. Noin vartin päästä pyydän häntä takaisin vaunuihin. Ei käy. Pyydän uudestaan, ei käy, nostan heti väkisin vaunuihin.

Minäkin nostan väkisin tietysti. Tai siis en edes kuvittele, että lapsi tulisi suosiolla takaisin kärryihin. Enkä itse asiassa välttämättä edes kysy. Menen vaan lapsen luo ja sanon että äiti nostaa takaisin kärryihin. Eikä siinä protestit auta.

kun eihän mulla ole näistä asioista kokemusta, eikä kukaan ole kertonut...mistä siis ovisin tietää. Väsyttää vaan niin helvetin paljon ja tunnen olevani huono äiti, kun lapsi on niin onneton eikä sille mikään kelpaa :( tulee aina paha mieli sen raivareista. tää raskaus kai herkistää kans :(

ap

Lohduttaa en voi, koska rehellisesti sanottuna se vain pahenee tästä eteenpäin. Seuraavaksi lapsi heittäytyy maahan ja hakkaa päätä lattiaan tai lyö päätään seinään. Sekin menee ohi ajan kanssa. Meillä on nyt 2v5kk tyttö ja nyt on suhteellisen seesteistä aikaa.

Totta kai hän ei suostu pukemaan, eikä syömään eikä pihalta sisälle jne... mutta kyllä siitä selviää, ku ottaa huumorilla.

Ilman näitä välikohtauksia meillä menee loistavasti. Tyttö osaa jo ilmaista itseään sanoin jonkin verran, niin joka asiasta ei tarvitse itkeä.

Mutta pääsääntöisesti arki menee minun säännöillä ja lapsi tottelee tai itkee ja tottelee näin karkeasti sanottuna(meinaan tällä vaaratilanteita,esim. parkkipaikalla ei lähdetä juoksemaan ym. )

Välillä pitää joustaakin ja miettiä asiaa lapsen kannalta, eli mitä vaarallista tässä tilanteessa voi sattua, onko toi asia pakko kieltää ym.

Tsemppiä!

Pitäiskö tuossa tilanteessa sitten turhien pyyntöjen jälkeen vain antaa kävellä??



Kuka tuossa tilanteessa " voittaa" ?

Lapsi tietenkin, koska huomaa, että saa tehdä mitä vaan, eikä seuraamuksia ole.

toivottavasti sulla on mahdollisuus hankkia hoitoapua. Ja kyllä tosiaan tuossa puolentoista iässä on tavallista että lapsella on pieni uhmakausi. Ole vaan johdonmukainen äläkä kysele lapselta liikoja. Lapsi ei aina edes tajua että on vaihtoehtoja jos lapselle ei niitä esitä.



Lue Keijo Tahkokallion kirja Kotipesän lämpöä etsimässä. Mulla se auttoi todella hyvin ymmärtämään mikä on vanhemman rooli uhmaavan lapsen kanssa. Nyt osaan joskus jopa " nauttia" pomon roolistani, niin kuin Tahkokallio puolileikillisesti kirjoittaa.

mutta oikeasti uhmakkaan ja raivoavan lapsen kanssa saattaa olla hivenen vaikeaa. Meillä esikoinen oli 1,5 v kun kakkonen syntyi. Ja raivosi, jo alle 1-vuotiaana. Ja raivoaa edelleen... Kunnon raivo kestää sen 1,5 h helposti, siinä lentää tavarat ja potkitaan kaikki, mikä eteen tulee. Eipä ole helpottanut, päinvastoin ja ikää jo yli 4v.:) Mutta huumori auttaa, päänsisällä tietty, ei sitä saa raivoavalle lapselle näyttää. Mutta ajattele, kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja sisulla pärjää elämässä!



Mä neuvoisin, että älä missään tapauksessa anna periksi. Jos vaihtoehtoja ei ole, älä anna niitä. Et siis kysy puistossa, mennäänkö kotiin, jos sinne on joka tapauksessa mentävä. Ilmoitat vaan, että nyt mennään! Ja menette kanssa:) Sama siis tuon ratasjutun kanssa, ilmoitat, että pääsee pois hetkeksi ja sitten takaisin istumaan. Tai sitten ei tulla rattaista pois ollenkaan.



Jossain asioissa sit taas kannattaa jo valmiiksi olla antanut periksi. Siis tarkoitan, että vähemmän merkittävissä asioissa ei kannata stressata ja olla pomo, jos lapsi haluaa syödä keittoa haarukalla, niin miksei? Kyllä hän huomaa, ettei onnistu ja sit voi tarjota sitä lusikkaa. Tai jos lapsi haluaa päälleen jonkun " kauhean luomuksen" , niin anna laittaa, jos vaan sopii säähän jne. Mutta autossa turvavyöt pidettävä ym, niille ei ole vaihtoehtoja!



Voimia! Muistan, ettei ollut helppoa viimeisillään raskaana tuollainen raivoaminen. Mutta lohdutusta vielä, jos tämä ei ole vain lyhyt vaihe, tuntuu mahdollisesti seesteisemmän kakkosen " uhma" ihan hassun kevyeltä, niin ainakin meillä:)

" jos sinulla on yksi alle 1-vuotias lapsi, et tiedä vielä lastenkasvatuksesta ja lapsen luonteesta yhtään mitään" .



Juuri tuossa iässä alkaa lapsen oma tahto ja persoonallisuus tulla esiin. Pahin kiukkuvaihe on meillä kaikilla lapsilla kestänyt n. 3-4 kk. Kun 2v -synttärit on ovella, lapsi on jo ns. helpompi. Lapsen puhumaan oppiminen on merkittävä asia tässä, on helpompi kommunikoida, eikä lapsellekaan synny niin herkästi väärinkäsityksiä kun voi juttelemalla selvitellä.



Älä tunne huonoa omaatunota kiukutteluista!! Ajattele niin, että IHANAA, lapseni on terve! Terve lapsi kapinoi ja kiukuttelee, hakee rajojaan.



Tsemppiä :-)

Ei lapsi ole onneton vaikka huutaa ja kiljuu,hän vain on oppinut tavan ilmaista itseään. Meillä hakkaa päätään lattiaan eikä siinä auta mitkään keinot. Aikansa huutaa ja sitten on kuin ei mitään ois tapahtunutkaan. Minäkin väsyn välillä vaikka en ole edes raskaana. Voimia sulle :)

Olin juuri tulossa palstalta kysymään neuvoa teiltä kokeneemmilta äideiltä, mutta aloitus tästä olikin jo tehty. Tyttöni 1,5 vee raivosi äsken puolitoista tuntia. Hän vain itki ja huusi, minä en saanut koskea eikä mikään auttanut. Pelästyin että onkokaan tuo normaalia, mutta ilmeisesti on. Uhma alkoi viikko sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin ikään asti uhma yleensä kestää? Entä onko vinkkejä tuollaisten kohtausten varalle? Huvittavaa että olen erityisopettaja ammatiltani ja työskennellyt todella vaativien lasten kanssa, mutta uhmiksen edessä olin minäkin täysin neuvoton.

harmittaa kun neuvolassa ei anneta mitään tuollaisia neuvoja, kun sanotaan vaan, että " kuuluu asiaan" . No niin tietysti mutta miksi kukaan ei voi kertoa käytännön neuvoja, juuri tuollaisia että miten toimia tietyissä tilanteissa. Olen kyllä aika pitkälle ymmärtänytkin nuo jutut mutta jotenkin kai sitä kaipaa muiden vakuutteluja, että muillakin on samallalailla asiat. Tuntuu vaan että sillä hetkellä kun lapsi vetää raivarit ostoskeskuksessa, koko muu maailma on hiljaa ja katsoo halveksien, että " eikö nuo raukat saa lastaan kuriin" . Ja oikeasti, vio kuulostaa hullulta mutta mä harvoin missään törmään samanikäisiin yhtä paljon raivoaviin lapsiin.



Tai sit mä en vaan huomaa niitä...jotenkin nolottaa ja hävettää lapsen julkiset raivarit. Että enkö mä pysty niitä estämään. Toissaviikolla kannoin raivoavan lapsen puoli kilsaa kotiin puistosta, kun ei suostunut pulkan kyytiin. Raivosi ja potki hullunlailla, mutten päästänyt alas ja kannoin sen kotiin (arvatkaa supisteliko...). Mutta tuo, olen aina pyytänyt lasta ensin, mennäänkö kotiin, tuletko vaunuihin jne. se pitää lopettaa. Ja sanoa siis vain, että nyt mennään!



Kiitos teille :))))))



ap

----Mutta tuo, olen aina pyytänyt lasta ensin, mennäänkö kotiin, tuletko vaunuihin jne. se pitää lopettaa. Ja sanoa siis vain, että nyt mennään! ---

Siis otsikkoni nyt niille kaikille jotka JAKSAA sanoa; Sulla on VAAN yksi lapsi, YKSI vaippaikänen.. JNE, JNE.



Kaikille tulee ihan varmasti joskus tenkkapoo ettei tiiä pitäiskö itkee vai nauraa. Mää oon aina osannu arvata millasta on kun tulee se yksi vaippaikänen, kun tulee kaveriksi toinen.. Sitten kun tulee kysyttävää niin jaksetaan mesoa että etpäs sitten tiennytkään, että jäikin sormi hissin väliin.. ;)



Joo..



Pitkää pinnaa, älä huuda takasin. Pidä pokka ja pidä päätös. Jos väsyttää niin väsyttää. Sää oot ihminen etkä väsymätön kone. Mulla oli kamala morkkis kun esikoinen oli vuoden ja maha pystyssä eikä jaksanu leikkiä tai viedä puistoon.. :( Mutta taas jaksetaan.. Ja esikoinen huutaa ja heittäytyy mahalleen, hakkaa vielä päätä ja kiljuu. Vauva katsoo vierestä silmät pyöreinä (ja äiti kans). Onneks vauva on tottunu että mekkala on välillä päätä huimaava -joskus neuvolassa kysyvät olenko huomannu ettei reagoi ääniin.. No hei; ei tosiaan vauva kiinnitä pieneen kolinaan edes huomioo..



Just tänään tultiin kerhosta ja esikoinen väsy liikaa ja huusi pulkassa, tumput lensi, koitti saada pipon pois päästä.. Väänsi ja käänsi pulkassa. Hymyilin vaan ihmisille ja koitin kävellä reippaasti. Tohon ei voi mitään muuta.



Mutta jos mulla ei oo kiire ja lapsi ei oo hysteerinen ja siihen saa vielä yhteyden niin koitan saada innostuun muusta: otetaan keppi ja istuu vaunuissa kiltisti.. Tai voi vaikka hoputtaan juokseen ja kehuu miten hienosti liikkuu.. Mää satsaan siihen että sais lapselle jotain kivaa ja rohkasta sitä, kehua.. Pulkassa voi matkustaa naama eteenpäin, taaksepäin, maata mahallaan tai selällään.. Voi juosta ja tehdä semmosia toyssyjä ja muuta. Voi laulaa tai kutittaa, Tai huutaa et kato mikä tuola on!! UPEE KUKKA (näyteikkunalla).



Mut jos sää oot väsy ja lapsi pitää nyt vaan laittaa istuun vaunuihin niin sää laitat sen vaunuihin ja jos ei mikään auta huomioon niin sitten se huutaa. On niitä maailmassa muutama muukin huutava alle 2- vuotias.

Mutta pidä se lapsi vaunuissa, äläkä anna sitten kävellä.. Ei jojoilua vaan selkeetä miten tehään.

Mä mietin tuossa, että miten lapsista sitten tulee sellaisia, kuin juuri tuossa Supernanny- ohjelmassa on nähty? mitä ne vanhemmat oikein tekee väärin? jos nää asiat on monelle niin selviä juttuja, niin miksi sellaisia " hankalia" lapsia sitten on niin paljon?

Siis, voiko olla, että joihinkin lapsiin ei nuo aiemmin mainitut keinot yksinkertaisesti tepsi, ovat vaan niin tempperamenttisia? Vai tepsiikö ne keinot jokaiseen jos vain osaa vanhempi oikein toimia?

Mietin nimittäin itseäni, kun äitini sanoi, ettei muhun ole tepsinyt mikään. Olen ollut aivan kamala. Ja se näkyy mussa vielä tänäkin päivänä, pompotan välillä miestäni ja kadun sitä seuraavassa hetkessä kamalasti...:/

Sitä niin haluaisi olla parempi ihminen, äiti ja vaimo.



ap