Lue keskustelun säännöt.
Erota vai ei - onko tämä normaalia?
23.03.2015 |
Ollaan 25 + 30v pari, yhdessä reilu puolitoista vuotta. Muutettiin nopeasti yhteen, asuttiin tavatessamme tosi lähellä toisiamme pienissä, kalliissa yksiöissä joten todettiin, että otetaan riski.
Haaveillaan samoista asioista, perheestä, lapsista, ehkä kodista maalla. Minä olen lisäksi myös aika uratavoitteinen - mies taas ei yhtään. Hän on ollut 10v samassa työpaikassa, hänellä ei ole lukion jälkeen muuta koulutusta ja hän on tyytyväinen asiantilaan. Minä taas haluan kehittää itseäni ja tulla koko ajan paremmaksi omassa työssäni.
Mies on ylipäätään todella flegmaattinen - suurin asia joka minua hänessä ärsyttää. Hän ei saa asioita aikaiseksi. Hammaslääkäriajan soittaminen saattaa viedä puoli vuotta, hän ei tahdo oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen vapaa-aikansa menee pääasiassa telkkarin ja padin pauloissa. Hänellä on kaksi kiinnostuksen kohdetta näiden lisäksi ja niistä voisi puhua loputtomiin, harmi vaan että minua ei voisi vähempää ne asiat kiinnostaa. Minun asioistani hän ei ole kiinnostunut, toki kuuntelee juttujani mutta ei osallistu.
Olemme viimeaikoina riidelleet paljon. Riitaa tulee pikkuasioista ja olemme molemmat temperamenteiltamme äkkipikaisia, pikkuasioista tulee isoja asioita. Minua tilanne ahdistaa, samoin varmaan miestäkin. Olin viikonlopun yksi pari viikkoa sitten miehen ollessa reissussa ja pakko sanoa, että tosiaan helpotti olla yksin vähän aikaa, sai tehdä asiat omalla tavallaan. Yksinollessani tuntui että voin paremmin, kuin pitkään aikaan. Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta, johon saan apua.
Mies on muuten huomaavainen, kohtelee minua hyvin ja yrittää aina olla mieliksi. Ei juo liikaa tai harrasta muitakaan paheita. Minä vaan olen kadottanut sen arvostuksen tunteen jonnekin. Olen todennut muuttuneeni ihmiseksi, joka ne halua olla. Tuleeko parisuhteessa tällaisia aikoja jolloin ei vaan tiedä, haluaako enää jatkaa? Menetänkö kultakimpaleen, jos nyt lopetan tämän suhteen?
Toisaalta tuntuu väärältä enää jatkaa, kun en tiedä, pystynkö ikinä täysin hyväksymään mieheni aikaansaamattomuutta. Toisaalta taas, miksi kaikkien pitäisi olla uraohjuksia joilla ei ole muuta elämää?
Kommentit (5)
Jatkoa: Hyväksy itsesi ja toteuta itseäsi vapaasti ilman syyllisyyttä. Pystyt kaatsomaan miestäsi samoin kuin vasta rakastuessanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista.
Tiedän, että olen vaativa itseäni kohtaan ja toisaalta haen myös hyväksyntää ulkopuolelta. Olen tosiaan tänä syksynä hakeutunut terapiaan pohtimaan näitä asioita ja tätä omaa perfektionismiani jotka ovat vaivanneet jo teinistä asti. On totta, ettei minun tekemisiäni aina ohjaile omasta itsestäni tulevat tarpeet, vaan ulkopuolelta tlevat paineet suoriutua. Miestäni ei taas voisi yhtään enempää kiinnostaa kenenkään ulkopuolisen ajatukset - hän ei ota paineita suoriutumisesta. Eikä siten myöskään osaa ymmärtää minun ajoittaista ahdistustani.
Tämä asia on kovasti mielen pääällä koska viikonloppuna harrastuksen yhteydessä tapasin miehen, johon tutustuin työni kautta pari vuotta sitten ennen, kuin aloimme poikaystäväni kanssa vakavissamme seurustella. Tämän tuttavan kanssa meillä synkkasi aina todella hyvin, mutta juttu ei edennyt sen pidemmälle työasetelman takia. No, viikonloppuna juttelin sitten hänen kanssan ja hän kertoi, että oli päässyt opiskelemaan viime keväänä hakemaansa kouluun - joka sattuu olemaan sama ala ja koulu kuin mihin poikaystäväni keväällä haki. Sillä erotuksella, että poikaystäväni ei päässyt sisään.
En ole pettämässä, siihen en moraalisesti pystyisi. Mutta vähän pelästyin itsessäni sitä ajatusta, että "kunpa en seurustelisi nyt", jonka tämä tuttuuni törmääminen aiheutti.
Mitä oman itseni toteuttamiseen tulee, sitä teenkin ja siihen aion nyt enemmän keskittyä. Olen tämän yhdessä asutun puolen vuoden aikana jumiutunut kotiin ja lakannut elämästä. Kuten sanottu, haluan päästä urallani eteenpäin ja ehkä vielä opiskellakin. Tämä vaan saattaa jossain vaiheessa vaatia muuttoa takaisin pääkaupunkiseudulle tai vähintäänkin lähemmäs. Poikaystäväni on sanonut olevansa avoin muutolle, mutta pelkään vaan että kuinka hän saisi uudessa kaupungissa töitä. Hän itse uskoo vakaasti että kyllä hänen työkokemuksellaan aina löytyy työpaikka ilman koulutustakin, minä en olisi siihen niin luottavainen...
Jatka terapiaa ja jätä nämä suhdeasiat nyt jäihin, siten, ettet luo itsellesi nyt paineita, että pitäisi jotain päättää. Keskityt itsesi kehittämiseen ja rohkeuden löytymiseen. Sitten olet viisaampi tekemään päätöksiä parisuhteesi suhteen, etkä joudu katumaan päätöstä. Miehesi kuulostaa vilpittömältä ja varmasti osaa ajatella omat työllistymisasiansa. :) Kirjoitin myös nuo aiemman viestit. Tiedän juuri tasan miltä sinusta tuntuu. Tekstisi ovat kuin minun kynästä tulleita ja olen yhä naimisissa tuon vilpittömän miehen kanssa. Nyt olen siihen erittäin tyytyväinen. T. N28 ja kolmas vuosi kongnitiivista psykoterapiaa käynnissä, korkeammat opinnot menossa ja elämä avoin :) Tsemppiä! Olet valinnut loppuelämäsi parhaimman polun aloittaessasi terapian!
Kiitos näistä tsempeistä, täytyy varmaan tehdä näin. Olen nuorempana ollut hirveän impulsiivinen ja elänyt tunteella, osin sen takia toki myös saavuttanut kaiken sen mihin olen pyrkinyt, mutta se on johtanut myös monen parisuhteen romahtamiseen. Ehkä nyt teen toisin ja keskityn niihin hyviin asioihin ja annan ajan kulua. Ehkä se yhteinen sävel löytyy vielä siihen parisuhteeseenkin.
Kaikkea hyvää sinulle!
Ymmärrän sinua. Mieti kenen ääni sinussa pistää paineita miehellesi eikä voi hyväksyä että hän on elämäänsä tyytyväinen ilman jatkuvaa "täydellisyyden tavoittelua". Koetko ettet ole oikeutettu tavoittelemaan omia unelmiasi, jos miehesikään ei tee niin? Tunnetko syyllisyyttä? Voit löytää yhtä tavoitteellisen ihmisen kuin sinä, mutta veikkaanpa, ettei tälläinn henkilö pysty täyttämään muita tarpeitasi (läheisyys, luotettavuus, turvallisuuden tuntu?). Miltä kuulostaa tälläinen näkökulma?