Kun masennus on mennyt jo persoonaan?

Kongnitiivinen terapia.

emmä tiedä. ala ajattelemaan pakolla positiivisemmin kun kerran tiedostat ongelman

Pidempi kognitiivinen terapia. Ma kirjoitan masentuneet ajatukset muistiin ja kiikutan terapeutille. Han ei anna velloa niissa, vaan erittelee ne ja osoittas miten vaaristyneita ovat. Onnea matkaan!

[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 09:28"]

Pidempi kognitiivinen terapia. Ma kirjoitan masentuneet ajatukset muistiin ja kiikutan terapeutille. Han ei anna velloa niissa, vaan erittelee ne ja osoittas miten vaaristyneita ovat. Onnea matkaan!

[/quote]

Ihan kiva jos ei ole isompia ongelmia. Mutta ei tehoa oikeasti syvästi traumatisoituneeseen ihmiseen.

Ai. Minua kait pidetään negatiivisena ihmisenä, mutta siskoksista minä olen ainut, joka ei ole masentunut. Masentuneet eivät ymmärrä sarkasmiani ja todellista valoisaa suhtautumistani elämääni. Negatiivisenkin kautta huomaan, että on paljon kivaa tehtävää ja koettavaa! Aika on liian vähän!

Ikävät skenaariot eivät usein  toteudukaan, mutta on silti hyvä varautua, niin osaa toimia, kun sattuu jotain ikävääkin. Ero onkin siinä, että en ajattele itseäni negatiivisen kautta, minulla on siis hyvä itsetunto. Ajattelen, että miten minun on elettävä, jotta välttyisin ikäviltä. Tämä on siis varautumista ennakolta!

Osaan löysätä, jos siltä tuntuu. Otan aikaa iselleni ja selätän alakulon.

Kiinnostava kysymys. Itse masennuin pahasti 17-vuotiaana ja kitkuttelin vuosia ilman lääkitystä, kun ajattelin, ettei minun tilanteeni nyt niin paha vielä ollut (vaikka oli se). Olon parannuttua iski kohtalainen identiteettikriisi, kun eihän minulla ollut mitään kokemusta terveenä aikuisena olosta. Edellisen kerran kun olin ollut oikeasti terve, ja ajatellut normaalisti, olin ollut vielä lapsi ja asunut vanhempieni luona.

Nyt olen jo yli kolmekymppinen, ja ajoittain tuo vaivaa edelleen. Masennus tuppaa yhä uusiutumaan helposti, ja usein mietin, onko minulla vain joku perinnöllinen alttius sille, vai olenko silloin nuorena jotenkin kasvanut niin tiiviisti kiinni siihen, etten enää "osaa" olla ilman. Onko se sitten myös minulla itse persoonassa? Olen käynyt terapiassa, muttei se muuttanut asiaa mihinkään suuntaan. Lääkkeet onneksi toimivat minulla hyvin, ja niiden avulla jaksaa viettää suht normaalia elämää, käydä töissä ja touhuta lapsen kanssa.