Äitini kanssa keskustelut ovat sitä, mitä hän

on tehnyt, harrastanut, nähnyt, kokenut. Hän käy teatterissa, näkee televisiosta kiinnostavia sarjoja, harrastaa erilaisia urheilulajeja. Vesijuoksee, sauvakävelee ja tekee kaiken paremmin ja vetreämmin kuin muut ikäisensä. Vieressä kuuntelen minä, kolmen pienen äiti, joka en koskaan pääse teatteriin, elokuviin, en edes lenkille enkä taatusti uimahalliin, koska kukaan ei ole lastenhoitoapuna, jos miestäni ei lasketa. Leskeytynyt äitini asuu vartin ajomatkan päässä, mutta ei tule koskaan lastenhoitoavuksi, siis ei koskaan, koska on niin kiire omien harrastusten ja tekemisten kanssa.

Mä olen epäkypsä ihmiseksi ja olen valinnut marttyyrin osan. Aion odottaa, että milloin hänelle ekan kerran juolahtaa mieleen, että minäkin ehkä saattaisin haluta joskus apua ja että joskus, kun hän kääntyy edes katsomaan minun suuntaani puhuessaan, hän saattaa tajuta että minä olen luopunut kaikesta mahdollisesta mitä hänelle on arkea, jo 8 vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Ja kyllä, itse olen osani valinnut ja kyllä, en ikinä olisi jättänyt yhtäkään lapsistani hankkimatta ja kyllä, minä olen ihan sujut asian kanssa. Paitsi silloin, kun äitini käy kylässä kehumassa, miten hänen elämänsä on ihanaa kaikkien näiden ihanien touhujensa keskellä. Silloin mua vituttaa.