Lue keskustelun säännöt.
Pakkoajatuksista kärsiviä/kärsineitä?
28.12.2014 |
Onko täällä ketään, jolla olisi ollut tai on pakkoajatuksia? Millaisia ja kauanko olette niistä kärsineet/kärsitte? Miten "parannuitte" niistä ja mistä tunsitte saavanne parhaan avun? Itselläni on vuosien tauon jälkeen taas ilmaantunut niitä, puolitoista kuukautta olen kärsinyt niistä ja menevät koko ajan vaan pahemmiksi. Minulla suurin osa liittyy ajatuksiin muitten satuttamisesta, vaikka olen todella kiltti ihminen, enkä todellisuudessa mitään kenellekään tekisikään. Tuntuu, ettei pää enää kestä näitä ja apua on jostain tähän saatava. Kiitän jo etukäteen niitä, jotka tähän tarinansa asiasta kertovat! (",)
Kommentit (32)
Itselläni on pakko-oireinen häiriö, johon liittyy sekä pakkotoimintoja että -ajatuksia. Minulla häiriö puhkesi 12-vuotiaana, ja sen ensimmäinen ilmentymä oli bakteerikammo ja käsienpesupakko. En oikein ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta opin piilottamaan oireet muilta. Myöhemmin tuli erilaisia pakonomaisia ajatuksia, mm. omaan ulkonäköön liittyviä. Viisitoistavuotiaana luin lehdestä jutun pakkotoiminnoista, ja muistan ajatelleeni, että minulla on varmaankin noita samoja. Siinäkään vaiheessa minulla ei tosin ollut kokonaiskäsitystä tästä häiriöstä. Aikuisuuden kynnyksellä ilmeni sitten näitä toisten vahingoittamiseen liittyviä ajatuksia ja pelkoja omasta väkivaltaisuudesta ja kieroituneisuudesta. Bakteerikammo on säilynyt vuodesta toiseen, tosin se on muuttanut muotoaan hieman. Kaksitoistavuotiaana pelkäsin saavani ovenkahvasta aidsin, parikymppisenä minulla oli siivousneuroosi ja nykyään pelkään toisinaan haisevani pahalle. Pohjimmiltaan kyse on aina samasta asiasta: kontrollista ja sen menettämisen pelosta.
Tällä hetkellä vointini on melko hyvä. Pakkotoiminnot ja -ajatukset pysyvät minulla jotenkuten kurissa, tosin usein sorrun pilkunviilaamiseen monissa asioissa sekä asioiden liialliseen analysointiin. Jollain tasolla olen oppinut elämään tämän häiriön kanssa ja hyväksyn sen osaksi elämääni, vaikka välillä onkin raskasta. Omalla kohdallani asioita mutkistavat muut samanaikaiset häiriöt, kuten toistuva keskivaikea masennus (diagnoosi on) ja sosiaalisten tilanteiden jännittäminen, josta kärsin myös.
Kun nyt tarkastelen elämääni pitemmällä aikavälillä, ymmärrän itseäni ja tätä häiriötä paremmin. Olen aina ollut äärimmäisen herkkä, tunnollinen ja herkästi stressaantuva. Koulukiusaaminen ja siitä johtuva stressi aiheutti pakko-oireisen häiriön puhkeamisen minulle, vaikkakin jonkinlaisia oireita minulla taisi olla jo ennen sitä. Olen lukenut aiheesta jonkin verran, ja ymmärtääkseni geeneillä on jonkinlainen merkitys, samoin kasvatuksella.
Mitkä asiat sitten ovat auttaneet? Minulla on masennuslääkitys (Efexor), joka ilmeisesti hillitsee oireita jonkin verran. Terapiassa kävin parin vuoden ajan, ja siitä oli apua ainakin senaikaisiin akuutteihin ahdistustiloihin. Omalla kohdallani auttaa paljon myös se, että hyväksyy häiriön olemassaolon. Sama muuten pätee yksittäisiin pakkoajatuksiin: kun ajatus tulee, anna sen tulla. Hyväksy ajatus ja ajattele sitä tietoisesti. Voit jopa liioitella ajatusta hieman - "ok, ehkä olen väkivaltainen ihminen ja olen varmaankin tehnyt jotain pahaa, mitä sitten". Pian huomaat, että ajatus menettää voimansa ja alkaa tuntua jopa hassulta. Miten voin olla syyllistynyt johonkin pahaan tekoon, kun en edes muista sellaista tapahtuneen?
Tsemppiä. Kysy mitä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla puhkesi joku vuosi sitten pakkoajatukset masennuksen ja ahdistuksen seurauksena. Kävin terapiassa ja SSRI-lääkitys varmaan lopun elämää. Mulla ajatukset oli väkivaltaisia niin itseä kuin muita kohtaan ja mulla helpotti, että pystyin miehelleni kertomaan niistä! Luonteeltani olen myös kiltti, tunnollinen ja muita ajatteleva, joten en aluksi tajunnut miksi päähäni tulvi noita ajatuksia.
Vielä nykyäänkin voi stressaantuneena tulla jotain hulluja mielikuvia ja se helpottaa, että tiedän mistä on kyse ja yritän antaa ajatusten tulla ja mennä ilman panikoimista. Ja on pakko pitää itsestä parempaa huolta kuin ennen, koska pää ei kestä painetta samaan tapaan kuin ennen sairastumista. Tavallaan mulle pakko ajatukset kertoo nykyään että pitää levätä keinolla millä hyvänsä.
Jaksamisia sinne ap:lle!!!
Mulla on pakkoajatuksia liittyen peruselintoiintojen kontrollointiin, esim hengityksen pakonomasta säätelyä. Lisäksi tulee noita "mitä jos teen itelle jotain pahaa" tai pelkään että kulkiessani jollain sillalla, hyppään siitä alas...
Käyn terapiassa vaikean lapsuuden vuoksi, toivoa sopii että tää ajan myötä helpottaa. Tsemppiä teille muille!
Mulla myös pakkoajatuksia, lähinnä pelkään, että satutan muita tai jos en suorita jotain pakkotoimintoa (rituaalia), muille ihmisille tapahtuu mystisesti jotain pahaa. Ja lisäksi mulla on peseytymiseen ja puhtauteen liittyviä pakkoajatuksia (ei varsinaisesti bakteerikammoa, koska en pelkää bakteereita enkä tauteja, vaan mua vain ällöttää ja inhottaa ajatus liasta, muiden eritteistä jne.).
Joskus söin lääkkeitä ja kävin terapiassa, kai ne auttoivat jonkin verran. Nyt olen ollut ilman lääkkeitä ja terapiaa jo toista vuotta, ja tilanne on OCD:n kannalta melko hyvä. Oireet ja ajatukset eivät ole kovin vahvoja, vaikka ne läsnä olevatkin. Stressi ja ahdistus tietenkin lisäävät niitä, mutta muuten ne eivät juurikaan rajoita elämää.
Kun tilanne oli pahimmillaan, en meinannut uskaltaa lähteä pois kotoa tai tavata ihmisiä, lisäksi peseytymiseen ja muihin oireisiin meni älyttömästi aikaa. Tavallinen elämä oli valtava ponnistus. Onneksi nuo ajat ovat kaukana. Jotenkin en osaa enää edes ajatella elämää ilman OCD:tä, ehkä olen hyväksynytkin sen, että se on koko loppuelämäni osa mua.
Kiitos teille tsempeistä ja uskomattoman asiallista vastauksista! Itse uskon, että todella stressaava syksy sekä pitkän imetyksen lopetus (hormonit) laittoivat taas nämä pakkoajatukset aluille.
Viestin 6 kirjoittaja; miten sinuun terapiassa suhtauduttiin, kun kerroit noista väkivaltaisista ajatuksista? Minulla on osa ajatuksista todella hirveitä, enkä niitä tässä halua kirjoittaa, mutta suurin osa liittyy läheisiini. Pelkään, että esim. lapset otetaan minulta pois, jos kerron näistä ajatuksista. Vaikka ne todellakin ovat VAIN ajatuksia. Lisäksi olen kehitellyt itselleni pelon sekoamisesta ja tämä yhdessä onkin aikamoinen soppa! Vuosia sitten kärsin myös näistä, mutta huomattavasti lievemmässä mittakaavassa. Tällä hetkellä en jaksaisi näitä enää yhtään ja toivon todella, että pääsen pian terapiaan ja mahdollisen lääkityksenkin olen valmis aloittamaan, jos se niin parhaaksi nähdään. Minulla myös taustalla koulukiusaamista sekä asioita, joista olen joutunut vaikenemaan vuosiksi. Lisäksi olen luonteeltani kiltti, herkkä sekä ylisiisteyteen taipuvainen ihminen. Juuri tyypillinen ihminen, joka näistä ajatuksista kärsii.
Voimia jokaiselle, joka näiden ajatusten kanssa painii! Ei näitä ymmärtää voi, kuin ne, jotka ne ovat kohdanneet itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin näitä pakkoajatuksia. Ajatukseen liittyy itsensä vahingoittaminen vaikka en halua sitä tehdä. Ja tulevat juurikin stressitilanteessa. Voimia teille muillekin, hyvä että näistä uskalletaan puhua!
OCD alkoi 10-vuotiaana, just noita ajatuksia muiden vahingoittamisesta, yöt meni itkiessä. Sitten ehkä 12-vuotiaana tuli myös bakteeripelko ja käsienpesu, en tosin pelännyt sairastuvani itse vaan tartuttavani muut. 15-vuotiaana syömishäiriö jonka ajaksi pakkoajatukset muiden vahingoittamisesta väheni. Sitten 18-vuotiaana kun aloin toipumaan syömishäiriöstä iski järkyttävä kuolemanpelko ja ajattelin joka yö saavani sydänkohtauksen tms. Nyt pari vuotta myöhemmin pelkään vieläkin kuolemaa ja ajattelen sitä koko ajan, olen aina vakuuttunut siitä että kuolen viikon sisällä (tähän tosin liittyy se että kärsin myös fyysisestä sairaudesta). Väsyttävää hommaa.
Tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos nro. 12! Tsemppiä sinullekin! Minulla myös nuorempana koulukiusaamisen jälkeen syömishäiriö, olin todella laihassa kunnossa, tosin paranin siitä omin avuin. Kuolemanpelkoa minulla myös tänä syksynä ollut muutaman tutun kuoleman vuoksi. Sen jälkeen tulikin unettomuus/voimakas stressi ja sitten nämä pakkoajatukset riesaksi. Toivotaan, että me kaikki vielä näistä päästään eroon! :) Toivoa on!
Kiitos ap! :) uskon että pääsemme tästä vielä eroon. Oletko muuten harkinnut kognitiivista psykoterapiaa? Sitä on minulle suositeltu mutta en ole vielä saanut aikaiseksi hakeutua. Niistä ajatuksista on kyllä vaikea puhua mutta mielenterveysalan asiantuntijat ymmärtävät etteivät nämä ajatukset johda tekoihin. Tsemppiä taas!:)
T. 12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla myös syömishäiriö ja siihen liittyvät pakkoajatukset hallitsevat elämää. Sen lisäksi kuvittelen että mulla on kaikenlaisia tappavia tauteja, eilenkin sain paniikkikohtauksen, koska olin täysin varma, että mulla on imusolmukesyöpä ja kuolen kesään mennessä. Sinänsä huvittavaa, että joinakin päivinä en sitten pääse eroon itsemurha-ajatuksista. Joululoman jälkeen alkaa yksityinen terapia, mutta sekin ahdistaa, koska tiedän, että joudun astumaan pois mukavuusalueelta.
seksi, pelaa pelaa pelaa syö seksi pasko pelaa seksi
Ikäviä pakkoakatuksia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:07"]
Itselläni on pakko-oireinen häiriö, johon liittyy sekä pakkotoimintoja että -ajatuksia. Minulla häiriö puhkesi 12-vuotiaana, ja sen ensimmäinen ilmentymä oli bakteerikammo ja käsienpesupakko. En oikein ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta opin piilottamaan oireet muilta. Myöhemmin tuli erilaisia pakonomaisia ajatuksia, mm. omaan ulkonäköön liittyviä. Viisitoistavuotiaana luin lehdestä jutun pakkotoiminnoista, ja muistan ajatelleeni, että minulla on varmaankin noita samoja. Siinäkään vaiheessa minulla ei tosin ollut kokonaiskäsitystä tästä häiriöstä. Aikuisuuden kynnyksellä ilmeni sitten näitä toisten vahingoittamiseen liittyviä ajatuksia ja pelkoja omasta väkivaltaisuudesta ja kieroituneisuudesta. Bakteerikammo on säilynyt vuodesta toiseen, tosin se on muuttanut muotoaan hieman. Kaksitoistavuotiaana pelkäsin saavani ovenkahvasta aidsin, parikymppisenä minulla oli siivousneuroosi ja nykyään pelkään toisinaan haisevani pahalle. Pohjimmiltaan kyse on aina samasta asiasta: kontrollista ja sen menettämisen pelosta.
Tällä hetkellä vointini on melko hyvä. Pakkotoiminnot ja -ajatukset pysyvät minulla jotenkuten kurissa, tosin usein sorrun pilkunviilaamiseen monissa asioissa sekä asioiden liialliseen analysointiin. Jollain tasolla olen oppinut elämään tämän häiriön kanssa ja hyväksyn sen osaksi elämääni, vaikka välillä onkin raskasta. Omalla kohdallani asioita mutkistavat muut samanaikaiset häiriöt, kuten toistuva keskivaikea masennus (diagnoosi on) ja sosiaalisten tilanteiden jännittäminen, josta kärsin myös.
Kun nyt tarkastelen elämääni pitemmällä aikavälillä, ymmärrän itseäni ja tätä häiriötä paremmin. Olen aina ollut äärimmäisen herkkä, tunnollinen ja herkästi stressaantuva. Koulukiusaaminen ja siitä johtuva stressi aiheutti pakko-oireisen häiriön puhkeamisen minulle, vaikkakin jonkinlaisia oireita minulla taisi olla jo ennen sitä. Olen lukenut aiheesta jonkin verran, ja ymmärtääkseni geeneillä on jonkinlainen merkitys, samoin kasvatuksella.
Mitkä asiat sitten ovat auttaneet? Minulla on masennuslääkitys (Efexor), joka ilmeisesti hillitsee oireita jonkin verran. Terapiassa kävin parin vuoden ajan, ja siitä oli apua ainakin senaikaisiin akuutteihin ahdistustiloihin. Omalla kohdallani auttaa paljon myös se, että hyväksyy häiriön olemassaolon. Sama muuten pätee yksittäisiin pakkoajatuksiin: kun ajatus tulee, anna sen tulla. Hyväksy ajatus ja ajattele sitä tietoisesti. Voit jopa liioitella ajatusta hieman - "ok, ehkä olen väkivaltainen ihminen ja olen varmaankin tehnyt jotain pahaa, mitä sitten". Pian huomaat, että ajatus menettää voimansa ja alkaa tuntua jopa hassulta. Miten voin olla syyllistynyt johonkin pahaan tekoon, kun en edes muista sellaista tapahtuneen?
Tsemppiä. Kysy mitä tahansa.
[/quote]
Sä oot näköjään se pakkomielteinen peukuttaja. Vegaanipelle :)
15, saanko kysyä miten pääsit yksityiseen terapiaan? Minuakin kiinnostaisi mutta en oikein tiedä miten nämä asiat hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap!
Minun terapeuttini oli asiallinen ja asiantunteva. Kun kerroin hänelle väkivaltaisista ajatuksistani, hän tiesi heti niiden olevan pakkoajatuksia. Usko pois, koulutettu terapeutti kyllä tietää nämä jutut. Minun oli jopa yllättävän helppo kertoa terapiassa pakkoajatuksista, koska jollain tasolla tiesin ja ymmärsin koko ajan, että ne eivät ole totta. Sen sijaan joitain oikeassa elämässä tapahtuneita juttuja minun oli paljon vaikeampi kertoa.
Keneltäkään ei oteta lapsia pois väkivaltaisten ajatusten takia. Väkivaltaisista ajatuksista ei joudu myöskään oikeuteen tai vankilaan. Mikäli asia olisi niin, joka ikinen ihminen joutuisi silloin tällöin syytettyjen penkille.
Mainitsit imetyksen lopettamisen. Minulla ei ole lapsia, mutta synnytyksen jälkeinen masennus on yleisesti tunnettu ilmiö. Uskoisin, että monilla tuohon tilaan liittyy myös pakkoajatuksia. Itselläni masennus ja ahdistus saattavat pahentua ennen menkkoja, joten ihan varmasti hormonaaliset seikat voivat vaikuttaa myös pakkoajatusten pahenemiseen.
Kuten mainitsin edellisessä viestissäni, asioiden hyväksyminen tuo helpotusta. Tietenkään hyväksyminen ei tapahdu automaattisesti eikä hetkessä, mutta voi yrittää pyrkiä siihen suuntaan. Aiheesta lukeminen ja häiriön syiden ja taustojen tunteminen auttaa ainakin minulla.
Jos yhtään lohduttaa, ihmisen pakkoajatukset kohdistuvat useimmiten niihin, joista välittää eniten. Sinulla on ajatuksia lapsistasi, mutta se ei suinkaan tarkoita, että olisit paha ihminen tai että toteuttaisit ajatukset. Asiahan on pikemminkin päinvastoin: lapsesi ovat sinulle tärkeimpiä maailmassa, joten olet huolissasi heistä ja huolestunut mielesi kehittää jopa mahdottomia skenaarioita. Muistathan, että matka ajatuksista tekoihin on hyvin, hyvin pitkä. On sitä paitsi äärimmäisen harvinaista, että pakko-oireinen henkilö toteuttaisi pelkäämiään ajatuksia - pikemminkin hän pyrkii estämään ajatusten toteutumista monimutkaisilla ajatusrituaaleilla tai välttelemällä tiettyjä tilanteita yms.
Sekin on hyvä muistaa, että kaikki vanhemmat saattavat ajatella joskus outoja juttuja lapsistaan. Kiukuttelevan uhmaikäisen vanhempi saattaa ajatella joskus, että kunpa tuota lasta ei olisi. Koliikkivauvan väsynyt äiti saattaa ajatella, että tapan tuon lapsen jos se ei hiljene. Nuo ajatukset ovat kuulemma todella yleisiä. Useimmat ihmiset osaavat kai suhtautua tuontapaisiin juttuihin ohimenevinä ajatuksina, joille ei tarvitse antaa sen kummempaa merkitystä. Sen sijaan pakko-oireinen henkilö jumiutuu noihin ajatuksiin, pohtii ja analysoi niitä ja tuntee ajatuksista kohtuutonta syyllisyyttä.
Toivottavasti tästä oli apua sinulle ja muille! Terveisin 6
Nostan vielä, jos olisi muillakin kokemusta asiasta!
Tuosta kirjasta on ainakin aiemmin hyvällä keskusteltu:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9519594671
Se mainitaan tuonkin artikkelin lopussa:
Siis tuon (minusta mielenkiintoisen) artikkelin:
Alkaa vaikuttaa jo pakkotoistolta. :) Mutta tässä:
http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2003/090903_c.htm
Kiitos vastauksista! Itse pyrin terapiaan asian kanssa, sillä tämä ihan todella haittaa jokapäiväistä elämääni. Lisäksi lietsoo itseäni masennukseen. Miksi, oi miksi päähäni tulee näitä hallitsemattomia ajatuksia?