Te jotka hävitätte tavaraa minimalismin nimissä.

No ei kyllä arvosta mitä heitän pois. Päin vastoin tulee olemaan kiitollinen kun ei tarvi roudata kontillista tavaraa kaatopaikalle, ei sekään ilmaista ole.

Ihan sama kuin kakkosella.. neljä kuolinpessä raivanneenna voin sanoa, että ainoa josta jäi hyvä muisto oli se, jossa kaikki nuo "muistot" oli siivottu ja järjestelty jo vainajan elinaikana järjestykseen. Sitten oli esim anopin kuolinpesä, joka oli 100m2 seinästä seinään hamstrattua paskaa, kun "jos tällä on jollekulle jotain nostalgista arvoa". Joo, ei ollu sille tonnikalapurkille viim käyttöpvm -70 luvulla, juurikaan käyttöä..

Muistoja jää ihan tarpeeksi. Laitoin esim kiertoon kaikki suorat muoviviivaimet ja jätin yhden metallisen, joka kestää (ja toisen taittomallisen kynäpenaaliin). Terottomia vähensin radikaalisti. Kotiin jäi yksi pöytään kiinnitetty malli, johon saa hyvin vaihtoteriäkin. Koulua varten on toinen kynäpenaalissa. Kyniä on todella paljon erilaisia ja niistä laitoin pois vain paksut pienemmille lapsille tarkoitetut (kierrätin tuttavan piirtämään opettelevalle). Piirustuksia ja askarteluja säästän yhden ison laatikollisen.

Muistoiksi käyvät myös arvoesineet, joita jää, myös huonekaluja, useinkin jakoon. Muut muistot ovat valokuvia ym., joita ei siivotakaan roskiin (tai no jotkut siivoavat, mutta mielestäni sellainen on rikos historiantutkijoita vastaan :D Paperit eivät paljon tilaa vie, tai muistoesineet. Käytännön tavara kuten halpa elektroniikka taas menettää arvonsa aika nopeasti, puhumattakaan vanhoista vaatteista.

Tuskin tulevia lapsiani kiinnostaa jos olen heittänyt pois jotain vanhoja CD-levyjä ja käyttämättömiä kynsilakkoja yms :D 

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 10:10"]

Onko käynyt mielessä että lapsenne ehkä arvostaisi jotain pois heitettyä tavaraa muistona?

[/quote]

Ei minulla ole lapsia. Lasten hankinta ei mielestäni ole yhteensopiva minimalistisen elämäntavan kanssa.

Katselin viikonloppuna vanhoja valokuvia lapsuudestani. Ne riittävät muistoksi. Äitini on hamstraaja ja se kamala tavaranpaljous ahdistaa käydessäni lapsuudenkodissani.

Nyt on saatu aika hyvin siivottua, mutta se on lohduton näky nähdä vanha huoneeni ja leikkimökkini täynnä rojua. Äitini on esimerkiksi heittänyt suurimman osan leluistani ja piirustuksistani pois ja kerännyt tilalle jotain turhaa rojua, kuten vaikka sanomalehtiä.

Miksi hävittäisin kaikki tavarat? Toisaalta miksi opettaisin lapsen liittämään tunteita tavaroihin? Minulla on lapsuudestani jäljellä nalle, kirjoja ja valokuvia ja toki kaikki todistukset mutta ei minulla herranjumala nyt sentään mitään äitini lapsuuden esineitä ole, nehän eivät liity minun lapsuuteeni mitenkään.

Muistan kun kaverini säilytti olohuoneessa likaista muoviämpäriä jossa oli hänen koiransa tuhkat. Pikkuhiljaa hänelle valkeni että se ämpäri on vain likainen ämpäri täynnä töhnää, se ei ole hänen koiransa.

Olen selkeämpi ja tasapainoisempi ihminen ilman sekaisin olevaa tavaravuorta = parempi äiti. Kaikilla on mukavampaa olla lähelläni, kun asiani ovat järjestyksessä, enkä halua mahdottomia tai turhia asioita, vaan tunnen itseni ja elän hetkessä. Lapsi ei oikeasti tarvitse niin paljon tavaraa, vaan enemmänkin läsnäoloa ja rakkautta. Isoäitini oli minimalisti ja sai pelkät puupalikatkin tuntumaan ihan ihmeellisiltä leluilta, koska kannusti ja osallistui itsekin niillä leikkimiseen. Sen sijaan vanhempani hukuttivat minut pehmoihin ja nukkeihin ja häipyivät katsomaan TV:tä. Kuvittelivat muutenkin että rahalla voi ostaa rakkautta. En leikkinyt vanhempien ostamilla kalliilla leluilla läheskään niin paljon kuin puupalikoilla. Tärkeimmät tavarani ovat valokuvat. Muita muistoja minulla ei olekaan lapsuudesta ja nuoruudesta. Päiväkirjojenkin poisheittäminen vapautti patoutumista, enkä haluaisi kenenkään lukevan vanhoja päiväkirjojani.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 10:10"]

Onko käynyt mielessä että lapsenne ehkä arvostaisi jotain pois heitettyä tavaraa muistona?

[/quote]

No ehkä sellaisista tavaroista voisi sitten mainita. Eihän niitä voi edes muistaa sitten pitkän ajan jälkeen.

Toinen ääripää on ihan yhtä paha. Olin aikanaan tyhjentämässä isovanhempieni asuntoa, jossa oli tolkuttoman kokoinen varastorakennus täynnä aivan kaikkea romua. Kolme lavallista pelkästään suoraan kaatopaikalle menevää tavaraa. Yksi lavallinen metalliroua. Noin kaksi peräkäryllistä tavaraa, joka jaettii perikunnan kesken.

Mieheni isosisä ei heittänyt koskaan mitään pois. Hän asui viimeiset 65 vuotta samassa paikassa ja ilmeisesti säästi käytännössä kaiken alkaen nenäliinoista. Voitte kuvitella millainen raivaaminen hänen kuolemansa jälkeen oli... Itse en aio jättää samanlaista helvettiä omille jälkeläisilleni.

Tämä on tietysti vähän ääriesimerkki.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 10:36"]

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 10:10"]

Onko käynyt mielessä että lapsenne ehkä arvostaisi jotain pois heitettyä tavaraa muistona?

[/quote]

Ei minulla ole lapsia. Lasten hankinta ei mielestäni ole yhteensopiva minimalistisen elämäntavan kanssa.

[/quote]

Tämä on niin totta. Kyllästyttää lukea minimalisteiksi itseään väittävien blogeja, kun bloggaajalla on lapsi. Menee samaan kategoriaan Ympäristövanhemmat-ryhmän tekopyhyyden kanssa.

No ei se tavaroiden poistaminen välttämättä tarkoita sitä, että kaikesta luovutaan. Vaikka mä yritän päästä kaikesta turhasta eroon, niin kyllä sinne sitä muistotavaraakin tulee jäämään.