Lue keskustelun säännöt.
Niin suuri kaipuu pois!
14.10.2014 |
En edes tiedä miksi kirjoitan tänne, ei kai tähän kukaan osaa mitään vastausta antaa. On vain niin kova tarve avautua johonkin!
Asun Helsingissä. Haluan pois täältä, jonnekin "maalle" (eli vaikka johonkin pienempään kaupunkiin, johonkin kylään. Ei ole pakko olla niin maalla että ainoa naapuri on laiduntava lehmä, mutta ei kai siitäkään haittaa olisi). Täällä ahdistaa ihmispaljoudet, ruuhkat, kalleus, pinnallisuus. Luokittelen itseni erityisherkäksi. Olen töissä ostoskeskuksessa ja joka päivä tuntuu että tukehdun tähän meluun ja ruuhkaan. En osaa nauttia täällä pääkaupungin "eduista", kuten suuresta kulttuuritarjonnasta ja "sykkeestä". Kaverit menee tuolla jatkuvasti ja fiilistelee Helsinkiä, minä vain ahdistun jos joskus kerran vuodessa onnistun huijaamaan itseni johonkin yökerhoon.
Haluan johonkin pienempään paikkaan, jossa olisi yhteisöllisempää. Tiedän, että maalla minua odottaa loppumattomat lumityöt, talon lämmitys, jatkuva nikkarointi, musta pimeys 9 kk vuodesta ja pitkät välimatkat ja riippuvaisuus autosta. Silti, sinne minä haluan.
Työt on este, ne on täällä ja muualla Suomessa niitä on vähemmän. Harkitsen uudelleen kouluttautumista, mutta toki se ei ole mikään kovin nopea projekti ja pitää tarkasti harkita mitä tekisi ja miten voisi jo olemassa olevaa ammattitaitoa hyödyntää. Katson telkkarista Ylläs-ohjelmaa ja mietin niitä nuoria naisia, jotka ovat siellä hiihtokahvilassa töissä talven yli. Kausi on lyhyt enkä todellakaan tiedä mitä tekevät sen ulkopuolella kun turisteja ei ole. Mutta huomaan kaipaavani jotain sellaista. Minulla on ihana puoliso ja vauva mahassa. Puoliso on valmis seikkailuun, eli lähtemään johonkin missä mieluisa työ odottaa. Vauvaa en tahtoisi täällä kasvattaa.
Kertokaa te jotka olette lähteneet: minne olette menneet, miten elätätte itsenne, oletteko viihtyneet? Onko kellään muulla ollut tällaista käsittämätöntä kaipuuta maalle, kauas kaupungista?
Voi että kun joskus saisin sielunrauhan!
Kommentit (11)
Minulla on. Asun Helsingissä, ja kaipaan koko ajan pois. Vielä joku päivä tulee tilaisuus, ja sitten mennään. Nyt ollaan molemmat miehen kanssa töissä kiinni ja alaikäisiä lapsia. En kestä ruuhkia enkä ihmisjoukkoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, minä tein tuollaisen lähdön vuosia sitten mutta palasin takaisin Helsinkiin... Minulla lähdön syyt samoja kuin sinulla, inhosin melua, tungosta, ruuhkia, ihmisten kylmyyttä, enkä koskaan edes käynyt keskustassa kun en tehnyt siellä mitään vaan kuljin vain reittiä koti (lähiössä)-ruokakauppa-työpaikka. Joten miksi maksaa Helsingissä asumisesta?
Minne menin? Sain työpaikan Turun seudulta, ja muutin mummonmökkiin puolen tunnin ajomatkan päästä työpaikasta. Siellä seudulla tuolla matkalla löytää jo ihan kunnon maaseutua. Ihan saman alan työllä itseni elätin kuin Helsingissäkin, palkka tosin tonnin pienempi kuussa. Asumiskulut olivat kolmisen sataa pienemmät kuin Helsinigssä oli ollut ennen, mutta H:gissä minulla oli ollut kerrostalokaksio, Turun seudulla omakotitalo.
Viihdyinkö? No, aluksi viihdyin. Oli ihanaa rauhaa jo se ettei aina taustalta kuulunut isojen teiden jyly yölläkin, kuten Helsingissä. Oma piha oli ihana, puutarhahommat oli ihania. Se rauha ja luonnon läheisyys olivat lepoa sielulleni, tuntui melkein kuin olisin jotenkin "valaistunut" kun oli niin hyvä ja rauhallinen olo vuosikausien hermokireyden ja ahdistuksen jälkeen. Luovuin jopa telkkarista koska en halunnut sitäkään melua, halusin keskittyä hiljaisuuteen ja rauhaan.
Mutta mutta... Muutama vuosi kului, ja alkoi tuntua yksinäiseltä. Mitään yhteisöllisyyttä sieltä en löytänyt, vaan alueen muut asukkaat vieroksuivat stadilaista nuorta pimua joka sinne oli muuttanut. Ei minulle kukaan jutellut, ei vaikka olisin yrittänyt itse tehdä aloitteita. Ja kun yksinäisyydentunne iski, alkoi olla ikävä edes kaupungin sosiaalista elämää, jota en ollut ennen koskaan edes käyttänyt kun asuin kaupungissa. Tuntui, että olisipa ihana poiketa vaikka baariin tai kahvilaan ja vaan katsella ihmisiä. Hiljaisuus, jota alkuun rakastin, alkoi tuntua painostavalta ja tylsältä, ja otin koiran helpottamaan sitä. Mutta ihmisen ikävä ei lähtenyt, ja laitoin deitti-ilmoituksen. Lopulta tapasin helsinkiläisen miehen ja se päätyi siihen että puolen vuoden päästä tapaamisesta laitoin töllin myyntiin ja muutin Helsinkiin. Ja täällä olen jo vuosia ollut, tyytyväisenä.
Olen analysoinut miksi kävi näin, ja omassa tapauksessani uskon että on kyse siitä, etten koskaan oikeasti ollut rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava ihminen pohjimmiltani, vaan olisin sitä vain tilapäisesti siksi, kun olin työstä ja muusta elämästäni niin stressaantunut, lähes burnoutin partaalla. Siinä tilassa hermolepo maalla oli tarpeen. Mutta sitten kun henkiset voimat taas palasivat, ei sitä halunnutkaan enää yksin vaan olla ja levätä, vaan kaipasi aktiviteetteja ja seuraa.
Mulla on kaipuu toiselle planeetalle toiseen aurinkokuntaan.
[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:39"]
Minulla on. Asun Helsingissä, ja kaipaan koko ajan pois. Vielä joku päivä tulee tilaisuus, ja sitten mennään. Nyt ollaan molemmat miehen kanssa töissä kiinni ja alaikäisiä lapsia. En kestä ruuhkia enkä ihmisjoukkoja!
[/quote]
Minä ajattelin, että seuraavien vuosien aikana, kun lapsi on vielä niin pieni, pitää lähteä. Muuten se ehtii jo pian saada täältä omaa elämää, viimeistään sitten kun koulu alkaa. -ap
[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:44"]
No, minä tein tuollaisen lähdön vuosia sitten mutta palasin takaisin Helsinkiin... Minulla lähdön syyt samoja kuin sinulla, inhosin melua, tungosta, ruuhkia, ihmisten kylmyyttä, enkä koskaan edes käynyt keskustassa kun en tehnyt siellä mitään vaan kuljin vain reittiä koti (lähiössä)-ruokakauppa-työpaikka. Joten miksi maksaa Helsingissä asumisesta?
Minne menin? Sain työpaikan Turun seudulta, ja muutin mummonmökkiin puolen tunnin ajomatkan päästä työpaikasta. Siellä seudulla tuolla matkalla löytää jo ihan kunnon maaseutua. Ihan saman alan työllä itseni elätin kuin Helsingissäkin, palkka tosin tonnin pienempi kuussa. Asumiskulut olivat kolmisen sataa pienemmät kuin Helsinigssä oli ollut ennen, mutta H:gissä minulla oli ollut kerrostalokaksio, Turun seudulla omakotitalo.
Viihdyinkö? No, aluksi viihdyin. Oli ihanaa rauhaa jo se ettei aina taustalta kuulunut isojen teiden jyly yölläkin, kuten Helsingissä. Oma piha oli ihana, puutarhahommat oli ihania. Se rauha ja luonnon läheisyys olivat lepoa sielulleni, tuntui melkein kuin olisin jotenkin "valaistunut" kun oli niin hyvä ja rauhallinen olo vuosikausien hermokireyden ja ahdistuksen jälkeen. Luovuin jopa telkkarista koska en halunnut sitäkään melua, halusin keskittyä hiljaisuuteen ja rauhaan.
Mutta mutta... Muutama vuosi kului, ja alkoi tuntua yksinäiseltä. Mitään yhteisöllisyyttä sieltä en löytänyt, vaan alueen muut asukkaat vieroksuivat stadilaista nuorta pimua joka sinne oli muuttanut. Ei minulle kukaan jutellut, ei vaikka olisin yrittänyt itse tehdä aloitteita. Ja kun yksinäisyydentunne iski, alkoi olla ikävä edes kaupungin sosiaalista elämää, jota en ollut ennen koskaan edes käyttänyt kun asuin kaupungissa. Tuntui, että olisipa ihana poiketa vaikka baariin tai kahvilaan ja vaan katsella ihmisiä. Hiljaisuus, jota alkuun rakastin, alkoi tuntua painostavalta ja tylsältä, ja otin koiran helpottamaan sitä. Mutta ihmisen ikävä ei lähtenyt, ja laitoin deitti-ilmoituksen. Lopulta tapasin helsinkiläisen miehen ja se päätyi siihen että puolen vuoden päästä tapaamisesta laitoin töllin myyntiin ja muutin Helsinkiin. Ja täällä olen jo vuosia ollut, tyytyväisenä.
Olen analysoinut miksi kävi näin, ja omassa tapauksessani uskon että on kyse siitä, etten koskaan oikeasti ollut rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava ihminen pohjimmiltani, vaan olisin sitä vain tilapäisesti siksi, kun olin työstä ja muusta elämästäni niin stressaantunut, lähes burnoutin partaalla. Siinä tilassa hermolepo maalla oli tarpeen. Mutta sitten kun henkiset voimat taas palasivat, ei sitä halunnutkaan enää yksin vaan olla ja levätä, vaan kaipasi aktiviteetteja ja seuraa.
[/quote]
Kiitos kun kerroit kokemuksesi!
Parasta tossa sun tarinassa mun mielestä on se, että sä silti teit sen, vaikka se ei ollutkaan lopullinen ratkaisu. Et ole varmaan kuitenkaan katunut, että lähdit sinne? Rakkauden nimissä tapahtuu paljon ja sillä on ihmeellinen voima, elämänsuunta saattaa muuttua äkkiäkin.
Minä en enää näe itselleni mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. En tiedä miten kauas täällä pitäisi muuttaa että saisin rauhallisen ympäristön mutta silti voisin säilyttää nykyisen työni - enkä tiedä olisiko siihen varaakaan. Niin kuin joku tuolla sanoikin, niin pääseehän sitä aina sitten takaisinkin jos landekeikka ei tunnukaan hyvältä. Mutta tahtoisin mä perheellenikin jotain pysyvyyttä tarjota, enkä vain olla tällainen levoton sielu. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse muutin stadista pieneen alle 400 ihmisen kylään, keskelle metsää, mummon mökkiin koulun aloittavan erityispoikani kanssa jo 10 vuotta sitten. Minulla oli etätyö, joka ei kuitenkaan onnistunut KUN NETTIYHTEYS OLI NIIN SURKEA. Mutta otin puhelintyön. Palkka oli huomattavasti pienempi MUTTA ASUMISKULUT on niin paljon pienemmät, että maksan vuodessa sen, mitä ennen maksoin parissa kuukaudessa.....
+Maalla ei tarvitse olla yksin. On Nuorisoseurat, VPK, kesäteatterit, Vihreät yms. puolueet, Kunnallispolitiikka, Kyläyhdistykset jne. jne.
+Puhdas ilma, kasvimaa, metsät ja järvet täynnä syötävää ja mikä ihan parasta, KUN SAMMUTAT KAIKKI VALOT ON IHAN PILKKO PIMEÄÄ sen 9 kk vuodesta!
+Tekemistä riittää, jos niin tahtoo. Tai sitten voi ottaa ihan vaan levon kannalta ja tehdä vain, jos ja kun siltä tuntuu.
+Stadiin pääsee, jos välttämättä haluaa. JA STADISTA PÄÄSEE POIS, kun haluaa!
+Erityislapsi on maalla ihan normaali lapsi. Kaupungissa kiusattu.
+Koirat saa toteuttaa itseään ja toimivat turvana ja vahtina.
+Elämän rakkaus tulee kylän raitilla vastaan <3
Minä voin suositella maalla asumista täydestä sydämestäni. Jos yhtään siltä tuntuu, niin ei muuta kun elämänmuutosta kehiin.
Jos ei maalla eläminen kuitenkaan onnistu, aina voi muuttaa takaisin kaupunkiin
MUTTA AUTO ON OLTAVA! Se on iso miinus minunkaltaiselleni viherpipertäjälle. Mutta se onkin ainoa -toistaiseksi....
Ja nyt lähden omaan pikku metsääni puita halaamaan :-)
Niin ja maksoin täällä Itä-Suomessa talosta ja 7ha maasta alle puolet siitä summasta, jonka sain Keravan yksiöstäni.
Ja nyt on vielä halvempaa! Meidän kylällä myytiin alkukesästä rintamamiestalo ja 1,5ha maata hintaan 7.000€ sisältäen sähköliittymän.
Että nyt jos koskaan kannattaa ostaa maalta talo. Sen voi sitten jättää vaikka kesämökiksi, jos tulevaisuudessa lähtee takaisin kaupunkiin.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:55"]
Kiitos kun kerroit kokemuksesi!
Parasta tossa sun tarinassa mun mielestä on se, että sä silti teit sen, vaikka se ei ollutkaan lopullinen ratkaisu. Et ole varmaan kuitenkaan katunut, että lähdit sinne? Rakkauden nimissä tapahtuu paljon ja sillä on ihmeellinen voima, elämänsuunta saattaa muuttua äkkiäkin.
Minä en enää näe itselleni mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. En tiedä miten kauas täällä pitäisi muuttaa että saisin rauhallisen ympäristön mutta silti voisin säilyttää nykyisen työni - enkä tiedä olisiko siihen varaakaan. Niin kuin joku tuolla sanoikin, niin pääseehän sitä aina sitten takaisinkin jos landekeikka ei tunnukaan hyvältä. Mutta tahtoisin mä perheellenikin jotain pysyvyyttä tarjota, enkä vain olla tällainen levoton sielu. -ap
[/quote]
En ole tosiaan katunut tosiaan muuttoa koskaan, vaikka sitten palasinkin Helsinkiin :) Ja vaikka taloni myynnistä otinkin persnettoa verrattuna siihen mitä olin itse siitä maksanut (syrjäseuduilla on tavallista että hinnat laskee). En tiedä mitä olisi käynyt jos en olisi jotain irtiottoa tehnyt, luultavasti olisin tarvinnut jonkun burnout-loman ja/ati masennuslääkkeitä. Tulipa ainakin vaihdettua samalla työpaikka siitä liian stressaavasta muuttojen myötä :) Ja tosiaan tutustuttua erilaisiin puoliin itsessään, ensin siihen hyvin rauhalliseen ja hiljaiseen ja sitten siihen jota en tajunnut olevankaan, joka oikeasti kaipaisi melua ja ihmisiä.
Teillä tietysti ihan eri kun on perhe kyseessä, eli ei ainakaan varmasti tule tuollaista pohjattoman yksinäisyyden kokemusta kuin minulla tuli. Ja kyllä minusta kannattaa tehdä niin kuin sydän sanoo, pyrkiä siihen tosissaan, tai muuten voi joutua katumaan ihan turhaan asioita joita ei ole kokenut. Tuollaistakin vaihtoehtoa kannattaa mutuen miettiä minkä itse tein, että ehkä jostain isojen tai isohkojen kaupunkien läheltä voisi löytyä myös riittävän syrjäisiä asuinpaikkavaihtoehtoja, niin että voisi pitää kuitenkin oman alansa työstä kiinni eikä tulisi sitten merkittävää elintason laskua.
Minä muutin Porvooseen, joka on pikkukaupunki mutta josta pääsen töihin Helsinkiin, oman alan töitä kun en sieltä saa. Työmatka joskus pännii, mutta siihenkin tottuu, ja bussilla sieltä kulkee ihan hyvin Itä-Helsinkiin ja keskustaan, työmatkan ajan voi nukkua, lukea, kuunnella musiikkia, ottaa omaa aikaa.
Olen viihnyt todella hyvin, ja tuttujakin olen Porvoosta saanut, pitää vaan rohkeasti mennä mukaan harrastuksiin, alkaa itse jutella ihmisille esim. koiraa ulkoiluttaessaan jne. Lapsikin sopeutui hyvin, oli neljäsluokkalainen kun muutettiin, ja nyt on jo ihan porvoolaistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Votha miettiä, että muuttaisit täällä pk-seudulla/uudellamaalla johonkin, jos et kuitenkaan haluu lähteä kauemmas? Kyllä täällä löytyy vaikka mitä kivja paikkoja, varsinkin jos omalla autolla voi kulkea työmatkat.
Suomi on täynnä maaseutua jotka ilolla ottavat vastaan lapsiperheitä. Rohkeasti vasn ottamaan selvää työpaikoista ja asunnoista, jotka ovat paljon edullisempia kuin pääkaupunkiseudulla! Kausityö hiihtokeskuksissa voi olla hauska kokemus mutta veikkaisinpa että aika pinnallista meininkiä sekin.
Maalla on takuulla rauhaa mutta ongelma voi olla se että nuoria ihmisiä on vähän ja välimatkat pitkiä, tiet huonoja ja palveluja vähemmän. Mutta ainahan sieltä pääsee takaisin jos ei viihdykään.