Joskus lasten tekeminen kaduttaa

kun kerranki tekis mieli seksiä ja sattuu olen päiväs aika ;)



3 lasta

mutta joskus mietin, millaista elämä olisi ilman lapsia. Asuttaisiin aivan muualla, missä nyt, oltaisiin velattomia, matkusteltaisiin jne, mutta...ei kaduta yhtään.



2 lapsen äiti

Kun olisin kuitenkin onnellisen tietämätön tästä lapsiperheen arjesta.



Tuntuu, että omaa elämää ei ole ollenkaan. Olen vain lasten sätkynukke. Koskaan ei ole omaa rauhaa ja aina pitää jaksaa olla rauhallinen, positiivinen ja reipas. Kaipaan sitä, että saisin olla hiljaa, yksinään ja laiska, edes joskus.



Iltaisin on väsynyt seksiin, mutta aamulla usein tekisi mieli. Aamuseksiä saa kuitenkin vain n. kerran vuoteen, kun aina on muksut sängyssä jo ennen kukonlaulua.



Inhoan myös tätä pienten lasten perheen ainaista puhumista, ohjaamista ja jankutusta. Olen aina nauttinut yksin ja hiljaa olmisesta, tuntuu välillä ylivoimaiselta olla näin " sosiaalinen" , vaikka omia lapsia ovatkin.



ap

Meillä lapset jo 4v ja 6v, joten ei ole enää niin rankkaakaan.



Ihania ovat nuo lapset. Oltaisiin kyllä tosi onnettomia ilman heitä!

Lapsella paha uhmis, nukkuu yöt toosi huonosti, tukea eikä apua ei heru mistään. Lastani rakastan yli kaiken, mutta ikävöin myös entistä elämääni, joka ei koskaan palaa.

Pian kolmenkymppinen.



Meillä elämä on viimeiset vuodet ollut eri syistä aika rankkaa, mikä ei tietenkään voi olla vaikuttamatta ajatuksiini tässäkin asiassa. Pienistä puroista syntyy iso virta...ja sitä rataa.



Onhan tuo elämä jo hiukan helpompaa, kun lapset eivät enää ole vauvaikäisiä kumpikaan. Ovat nyt 1,5- ja 4-vuotiaat. Luulen, että kunhan lapset kasvavat vielä, olen hyvinkin tyytyväinen, että meillä lapsia on.



ap

Olis kiva jos joskus voisi vaikka vaan istua teeveen ääreen ja tyhjentää päänsä päivän jäljiltä. Mutta ei, lapsi puhaa ympärillä kuin vähämielinen (miten se jaksaakin touhuta koko päivän sillä teholla!) ja joka välissä pitää ottaa johonkin asiaan kantaa. Neuvoa, auttaa, kehua, kieltää, ottaa syliin.

Vierailija:

Inhoan myös tätä pienten lasten perheen ainaista puhumista, ohjaamista ja jankutusta. Olen aina nauttinut yksin ja hiljaa olmisesta, tuntuu välillä ylivoimaiselta olla näin " sosiaalinen" , vaikka omia lapsia ovatkin.

ap

Vierailija:

Tuntuu, että omaa elämää ei ole ollenkaan. Olen vain lasten sätkynukke. Koskaan ei ole omaa rauhaa ja aina pitää jaksaa olla rauhallinen, positiivinen ja reipas. Kaipaan sitä, että saisin olla hiljaa, yksinään ja laiska, edes joskus.

En minä yritä aina olla rauhallinen, positiivinen ja reipas. Enimmän osan ajasta kylläkin, mutta ei minusta koskaan mitään Äiti Teresaa tule. Ärjähtelen ja kiukkuan jos kiukuttaa, turhaa möykkäämistä koitan kyllä välttää. Ja selitän mikä/miksi suututtaa.

Inhoan myös tätä pienten lasten perheen ainaista puhumista, ohjaamista ja jankutusta. Olen aina nauttinut yksin ja hiljaa olmisesta, tuntuu välillä ylivoimaiselta olla näin " sosiaalinen" , vaikka omia lapsia ovatkin.

Sama juttu minullakin. Koitankin aina välillä häätää miestä lasten kanssa kauppaan tai pihalle tai johonkin, tai sitten nuoremman nukkuessa pistän vanhemmalle lastenohjelman päälle ja lataan " hiljaisuusakkuja" sen aikaa.

Minulla kyllä rupeaa jo pahin ärsytys helpottamaan, kun nuorempi täyttää kohta 2v ja pystyn jo aika vapaasti kulkemaan yksinkin kunhan vaan lapsenvahti löytyy. (En missään baarireissuilla tms. vaan esim. yhdistys- ja muissa harrastusmenoissa.)

Täytyy kyllä myöntää, että suurin syy siihen ettei meille kolmatta lasta tule on se että en jaksaisi enää kolmatta kertaa sitoa itseäni niin totaalisesti toiseen ihmiseen. Olen imettänyt molempia lapsia pitkään (yli 2v ja yli 1½v) ja muutenkin henkinen napanuora on ollut välillämme aika lyhyt. Vaikka toisella kerralla olen kyllä vähän aiemmin irroittautunut lapsesta. Esikoinen oli yökylässä ensimmäistä kertaa ehkä 2½-vuotiaana, tuo nuorempi on nyt ollut kai kolme kertaa esikoisen kanssa mummolassa yötä.

Meillä ei ole lapsille hoitoapua ollenkaan. Eivät ole koskaan olleet yökylässä, miehen kanssa meillä ei ole yhteistä aikaa ollenkaan. Ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana.



Kaikenlaista kriisiä (muutakin kuin lapsiperheen normaalit korvakierteet ja koliikit :) ) on elämässä riittänyt viime vuosina. Voi olla kuitenkin, että muutaman vuoden kuluttua kun katson taaksepäin, olen iloinen vastoinkäymisistäkin. Vaikka raskaimpana aikana ei jaksa positiivista nähdä vaikeuksissa, kyllä sitä silti on. Olen oppinut itsestäni ja elämästä näinä vuosina paljon.



Haaveilen tasaisin väliajoin siitä ajasta, kun pääsen viikoksi yksin lappiin ruskan aikaan reppu selässä patikoimaan. Tai vielä parempi -mies mukana! Mutta se jo tuntuisi liian hyvältä ollakseen totta, en osaa miestä mielikuviini ottaa mukaan :D



No joskos menisin jo nukkumaan. Hyvää yötä.



ap

olisi ihanaa joskus olla miehen kanssa kaksi edes yksi yö saati viikon matka. Ei toivoakaan. Sukulaiset asuu kaukana ja lapsi vierastaa...

Ikää 1,5 ja joku on nyt hätänä. Voi kun osaisi kertoa!