Minäkin olin petturi

Sen sijaan että kommentoisin eri pettämisaiheisiin ketjuihin, kerronpa oman tarinani.

Olen viisikymppinen nainen, kolmannessa vakavassa pitkässä parisuhteessani. Kahdessa ensimmäisessä syyllistyin pettämiseen. Molemmissa olin hyvin nuori ja jälkeenpäin katsoen täysin epäkypsä sitoutumaan. Varsinkin ensimmäinen seurustelusuhde, jossa olin vielä teini-ikäinen, kaatui lähinnä omaan mahdottomuuteensa eli siihen, että en ollut alkuunkaan valmis asettumaan aloilleni. Hyvin pian olimme poikaystäväni kanssa lähinnä ystäviä ja hullaantuminen haipui pois. Ei kuitenkaan hullaantuminen ylipäänsä, koska olen iloinen luonnoltani, vaan silmä vilkkui sinne tänne ja vastakaikua tuli sieltä täältä. Lopulta kaikki päättyi rumasti ja käsitykseni itsestäni koki hirvittävän kolauksen. Syyllistin itseäni armottomasti ja julmasti enkä ymmärtänyt, että ongelma oli siinä, ettei minun olisi pitänyt alun alkaenkaan seurustella. Yritin siis epätoivoisesti jotain sellaista mihin en ollut valmis ja kypsä. Koko ajan olin rehellinen poikaystävälleni, koska arvostin ja rakastin häntä todella paljon ja olimme parhaita ystäviä, eikä myöskään oma moraalini ja käsitykseni ihmissuhteista nähnyt mitään mieltä siinä, että olisin elänyt epärehellisessä suhteessa. Lopulta poikaystäväni tuli siihen tulokseen että emme voi elää suhteessa ollenkaan. Kun minä en osannut päättää mitä oikein haluan, hän sai tarpeekseen ja lopetti suhteemme.

Seuraavankin parisuhteen aloitin ollessani vielä teini-iän puolella. Olin hyvin epävarma siitä halusinko edelleenkään sitoutua, varsinkin kun olin epäonnistunut ensimmäisellä kerralla niin surkeasti, mutta asiat etenivät omalla vääjäämättömällä painollaan. Meitä veti yhteen lähinnä seksuaalinen vetovoima, eli kauhean tukevalla pohjalla yhteiselämä ei ollut. Kun sitten parin vuoden kuluttua tuli ongelmia ja miehen haluttomuutta, tuttu heikko kohtani alkoi nostaa päätään. Mieheni ei pystynyt keskustelemaan ongelmistamme vaan torjui kaikki yritykset täysin. Lopulta olin niin epätoivoinen ja hälläväliä-mielialassa, että aloin ajautua pettämistilanteisiin. Kahdesta ensimmäisestä kerroin miehelleni. Sekä hän että minä olimme suunnattoman pettyneitä. Mikään ei kuitenkaan muuttunut, sen paremmin hänessä kuin minussakaan, ja kun jälleen kerran haksahdin tankkaamaan läheisyyttä ja hyväksyntää vieraalta, sillä kertaa harkiten, lopetin suhteemme itse. En yksinkertaisesti enää kokenut ansaitsevani olla siinä vaikka olisin halunnutkin, ja koin myös että mieheni oli hylännyt minut ja ajanut minut nurkkaan. 

Tässä vaiheessa olin täysin vakuuttunut siitä, että minussa on jotain todella pahasti vialla eikä minun kannata enää koskaan kuvitellakaan pariutumista. Olin myös käynyt terapiassa jo jonkin aikaa, alkusyynä nimenomaan oma kontrolloimaton käytökseni ja taipumukseni tuhota itselleni tärkeää ihmissuhdetta. Olin hyvin armoton itselleni. Jälkeenpäin katsoen en ollut siinäkään vaiheessa elämää vielä oikeasti valmis sitoutumaan ja suuri osa ongelmista johtui siitä. Vaikka kovasti yritinkin, ei minulla ollut välineitä asioiden käsittelemiseen rakentavalla tavalla. En yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kypsä. Olen myös aina ollut kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja seksistä ja olen suht vapautunut ja kokeilunhaluinen seksuaalisesti. On selvää, että tuollaisesta yhdistelmästä ei seurannut hyvää. Varsinkin kun otetaan huomioon, että suhteemme perustui lähtökohdaltaan hullaantumiseen eikä toisen todelliseen tuntemiseen. Kommunikaatiomme ei tosipaikan tullen toiminut ja suhde oli tuomittu epäonnistumaan.

Sen jälkeen seurustelin vähän aikaa miehen kanssa, joka oli selkeä laastarisuhde. Hän oli minulle lähinnä kaveri ja takerruin häneen yksinäisyydenpelossani. Siitä huolimatta minulle oli siinä vaiheessa selvää, että pettäminen on täysin poissuljettu. Olin kulkenut sen tien elämässäni loppuun, ja minulle oli selvää, että joko olen suhteessa tai sitten en ole, eikä mitään välimuotoja.

Sen jälkeen olinkin sitten pitkään yksin. Välillä oli onnettomia ihastuksia ja rakkauksia, välillä epämääräisiä seksisuhteita, mutta ei mitään oikeaa suhdetta. Olin pohjimmiltani edelleen vakuuttunut siitä, että rakkaus ja sitoutuminen on katastrofi ja että minusta ei siihen kerta kaikkiaan ole, vaikka kuinka haluaisin.

Aika teki tehtävänsä. Lopulta olin henkisesti kypsynyt ja kasvanut niin paljon ja saanut myös elää vapaana ja kokeilla vetovoimaani ja mennä viettieni perässä niin kauan, että olin aivan oikeasti valmis ja halukas sitoutumaan. Sinkkuelämän tie oli kuljettu loppuun, eikä satunnainen seksi kiinnostanut enää pätkääkään. Tiesin, ettei se voi ikinä päihittää sitä mitä todellinen rakkaus, läheisyys ja sitoutuminen antaa.

Olen edelleen iloinen luonnoltani ja seksuaalisesti vapautunut ja kokeilunhaluinen ja pidän miehistä, mutta minun ei enää tarvitse toteuttaa itseäni ja pönkittää itsetuntoani vakituisen suhteen ulkopuolella. Saatan olla edelleen epävarmakin, varsinkin jos miehelläni on haluttomampi kausi, mutta minulle on selvää että käsittelen omat ongelmani itseni kanssa ja suhteemme ongelmat käsitellään suhteemme sisällä. Mikään ei ratkea sillä, että haen joltain suhteen ulkopuoliselta balsamia haavoihin.

Mikä on tarinan opetus? Minusta ainakin se, että jotkut ihmiset vain yksinkertaisesti kypsyvät näissä asioissa hitaasti (ja jotkut eivät kai koskaan). Jos sinua on petetty, se ei tarkoita sitä että sinussa olisi yhtään mitään vikaa, edes sen pettäjän mielestä. Hän vain on epäkypsä eikä osaa toimia millään muulla tavalla. Pettäminen on hänen ongelmansa, joka hänen pitää itsensä kanssa selvittää, jotta hänen tapansa elää ja toimia ihmissuhteissa voisi muuttua. Ja lisäksi: sitoutumisen täytyy olla täysin vapaaehtoista, jotta se voi kestää ja kantaa.