On aivan hirveä ikävä entistäni, mutta

en pääse yli siitä, etten halua häntä seksuaalisesti oikein lainkaan. Hän oli ja tuntuu, että on edelleenkin paras ystäväni. Mutta, nimenomaan ystävä.

Elämäni oli niin paljon antoisampaa hänen kanssaan. On ikävä läheisyyttä, vaikkei seksiä ollutkaan minun takiani. Oli joskus tylsää, mutta niinhän nyt elämä vaan välillä on ja ei siitä voi syyttää vain eksääkään, etenkin kun kyseessä pitkä suhde. Kaipaan keskusteluja hänen kanssaan, yhteistä tekemistä ja kokemista. Ylipäätään elämää. Meillä ei ole lapsia.

Minä jätin hänet ja olen jättänyt jo aiemminkin, mutta hän sai minut ylipuhuttua takaisin. Hän välittää minusta edelleen hirveästi ja sanoo ikävöivänsä ja rakastavansa. Kuten minäkin häntä! Ei väkivaltainen, ei tarkoituksella koskaan minua kohtaan ilkeä, joutunut katsomaan päinvastoin minun puoleltani kurjia tekoja ja elämää. Tuntuu nyt, että tein elämäni virheen päättäessäni suhteen, sillä nyt olen masentunut, ahdistunut ja elämäni on täydessä syöksykierteessä.

Tuntuisi vaan tyhmältä, nololta ja itsekkäältä jotenkin muka ottaa hänet takaisin taas. Vaikuttaisi hänen läheistensäkin silmissä siltä kuin vain leikkisin hänen tunteillaan eläen kuin tuuliviiri. He ovat nähneet hänen pahan olonsa ja myös mies on tästä puhunut. Kuinka on ystävät vierellä tukeneet ja harmitelleet. Joten tuntuu, etten voi palata. Enkä tiedä, kannattaisiko se edes kun tasavertaisesti emme koe toisiamme mieheksi ja naiseksi, vaikka hän jaksoi ylistää minua ulkonäöllisesti ja muuten aina. Vielä näin monen vuoden jälkeenkin maailman kauneimmaksi, mukavimmaksi ja fiksuimmaksi. Autoin häntä kyllä paljon, tuin ja lohdutin. En siis ole oikeasti mikään ympäriinsä riehuva umpinarsisti, vaan nämä ovat hänen sanojaan ja totta.

Syy lopulliseen eroon oli se, että olen nuori ja koin ahdistusta siitä, etten koe häntä kumppaniksi, vaan ystäväksi, joka lähinnä ylistää minua ja minä kiittämätön paska en osannut nähdä sitä kaikkea. En tajunnut edes sen lyhyemmän eron aikana. Mutta vaikka nytkin kaipaan, en kuitenkaan niinkään unelmieni miehenä, vaan rakkaana sielunveljenäni.

Voi kun pitää olla monimutkaista.

Kannattaako minun vielä harkita, jos ei se ruoho olekaan vihreämpää aidan toisella puolella vai vain jatkaa elämääni ja tämä kaikki johtuu vain tästä suuresta ikävästä ja eroahdistuksesta? Olimme yhdessä seitsemän vuotta ja erosta on nyt vajaa vuosi. Minä olen 25-vuotias, mies 27.