Onko ketään ruvennut kaduttamaan lapsen hankkimisen jälkeen?

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 15:04"]Tänään viimeksi mietittiin miehen kanssa, että jos ei olisi lapsia, kävisimme syömässä, mentäisiin elokuviin ja sen jälkeen drinkille ja pienessä mukavassa huppelissa tultaisiin kotiin rakastelemaan. Nyt sen sijaan siivotaan, laitetaan ruokaa, kuunnellaan lasten tappelua ja mekastusta, käytiin seisomassa leikkipuistossa ja kohta laitetaan päivällistä ja taas siivotaan, sen jälkeen iltatoimet ja nukuttaminen. Lopulta kun saadaan lapset nukkumaan, olemme niin väsyneitä, ettei kumpikaan jaksa sanoa toiselle mitään ja istutaan eri puolilla sohvaa. Tällä hetkelle erityisesti raivostuttaa poikien meuhkaaminen. Miten ne jaksaa päivästä toiseen tuota samaa. Onneksi ne tuosta kasvaa, vanhinkin menee kohta jo eskariin. Kyllä se tästä... toivottavasti :)

[/quote]

Kuulostaa pikkaisen sille että teette lapsiperheasioita koska on mukamas pakko. Jos vaikka joku päivä jättäisi siivoamatta ja antaisi talon olla sekaisin? Menisi sen sijaan lasten kanssa johonkin kun arki alkaa kyllästyttää.

Minä en halunnut lapsia, mutta ehkä siksi en olekaan jäänyt siihen äiti-kaavaan jumiin. Teen joitain asioita varmaan aika oudosti normiperheen mielestä mutta tämä sopii meille. Ja lapsesta on iloa. Olemme opettaneet lapset siihen että käymme yhdessä ulkona syömässä. Hankalimpina kausina sitten vaikka hesessä hiljaiseen aikaan mutta ei jäädä kotiin koska ei ennenkään niin tehty.

Kyllä. Sain ensimmäisen lapseni 41-vuotiaana vajaa pari vuotta sitten. Kävi vanhanaikaisesti eli tuli viime hetken paniikki saada lapsia. Ja nyt kaduttaa  eikä takaisin ole enää paluuta. 

Ei koskaan, ei hetkeäkään. En alunperin edes halunnut lapsia ja miehenikin oli jo sen hyväksynyt. Kun sitten puolivahingossa tulinkin raskaaksi (pidin pari vuotta taukoa pillereistä, koska olin töissä ulkomailla ja tapasimme harvoin), niin olin aluksi pettynyt ja harmissani, mutta jo muutaman viikon päästä olo oli kuin lottovoittajalla. Tästä on jo pian parikymmentä vuotta, eikä meillä ole enempää lapsia, mutta olen edelleen sitä mieltä, että se "vahinko" oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Edelleenkin tuntuu siltä, kuin olisin saanut jättipotin elämän arpajaisissa.

Kannattaa lukaista nuo:

http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2303588/The-mother-says-having-children-biggest-regret-life.html

http://www.reddit.com/r/AskReddit/comments/1lqyh7/serious_people_who_regret_having_children_what/

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 13:43"]

Itselläni on vain yksi lapsi, mutta joskus oikein pahimpina kiukkukohtausaikoina on ollut mielessä, että olisi se helppoa, jos ei olisi lasta ollenkaan...

[/quote]

Kyllä se on helppoa ja mukavaa, ja aikaa jää ihan eri tavalla kaikkeen muuhun.

Päin vastoin joskus alkaa äkkiä ahdistaa kun ajattelen että entä jos en olisi saanut lapsia. Olen todella kiitollinen että sain tämän lahjan.

Tänään viimeksi mietittiin miehen kanssa, että jos ei olisi lapsia, kävisimme syömässä, mentäisiin elokuviin ja sen jälkeen drinkille ja pienessä mukavassa huppelissa tultaisiin kotiin rakastelemaan. Nyt sen sijaan siivotaan, laitetaan ruokaa, kuunnellaan lasten tappelua ja mekastusta, käytiin seisomassa leikkipuistossa ja kohta laitetaan päivällistä ja taas siivotaan, sen jälkeen iltatoimet ja nukuttaminen. Lopulta kun saadaan lapset nukkumaan, olemme niin väsyneitä, ettei kumpikaan jaksa sanoa toiselle mitään ja istutaan eri puolilla sohvaa. Tällä hetkelle erityisesti raivostuttaa poikien meuhkaaminen. Miten ne jaksaa päivästä toiseen tuota samaa. Onneksi ne tuosta kasvaa, vanhinkin menee kohta jo eskariin. Kyllä se tästä... toivottavasti :)

Olen tehnyt lapseni 20-27-vuotiaana ja joskus olen miettinyt, olisiko lapset pitänyt tehdä myöhemmin. Lapsettomaksi tuskin kuitenkaan koskaan olisin jäänyt. Toisaalta en usko, että olisin jaksanut odottaa esim.30-vuotiaaksi, koska koin elämän tyhjäksi lapsettomana jo 18-19-vuotiaana

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 15:04"]

Tänään viimeksi mietittiin miehen kanssa, että jos ei olisi lapsia, kävisimme syömässä, mentäisiin elokuviin ja sen jälkeen drinkille ja pienessä mukavassa huppelissa tultaisiin kotiin rakastelemaan.

[/quote]

Sulla on just oikea näkemys. Tämä on eräs parhista tavoista viettää lauantaipäivää.

Meillä on kolme lasta ja tottakai on käynyt mielessä että miksi näitä lapsia ylipäänsä on tai eikö yksi olisi riittänyt. On myös käynyt mielessä, että miksi en ole sinkku. Olisihan se epänormaalia jos ei koskaan ottaisi päähän. Kummallinen elämännäkemys, jos kaiken pitää koko ajan olla auvoa, ikinä ei saa kaduttaa tai harmittaa tai tulla toisiin ajatuksiin. Epäinhimillistä. 

Yleensä olen todella iloinen siitä että mulla on juuri tuo mies ja meillä nuo lapset. 

En IKINÄ ole katunut,onhan oma lapsi niin ihmeellinen.Tosin tämä ei poista sitä ettenkö joskus olisi väsynyt.

On heikkoina hetkinä. Joskus se hiekkalootassa seisoskelu ja ruokatahrojen hinkkaaminen on niin hanurista ja vannot että kun tästä selvitään, niin... Sitten ei tarvitse kuin katsoa nukkuvaa lasta ja onni on jotain ihan järisyttävää. Lapset ovat opettaneet pysähtymään hetkeen ja nauttimaan tosi pienistäkin asioista. Ei se jokapäiväistä ole, mutta ilahduttavan usein.

Ekan vuoden aikana mietin monesti, miksi ihmeessä mä tuon huutavan käärön halusinkaan, joka ei anna koskaan nukkua ja mikä yleensä saa ihmisen hankkimaan lapsia. Silti en ole koskaan katunut sekuntiakaan, vaikken noina yön tunteina yleensä yhtään syytä lapsen hankkimiselle keksinyt. Ja siitä huolimatta haluttiin toinen, vaikka en sillekään osaa mitään järkevää syytä antaa:D

On tullu kyllä usein väsyneenä noita mietteitä. Mutta se on elämää ja kun jaksaa paremmin, on taas ihan onnellinen lapsista. Kannattaa pitää itsestään hyvää huolta olipa lapsia yksi tai kymmenen. 

t. 5:n mamma

Mies lähti kun lapset olivat 3v ja 1,5v. Silloin olin niin rikki erosta ja hetkellisesti huono äiti lapsille, että ajattelin että voi kun ei oltais tehty lapsia. Olis tehny mieli vaan maata sängyssä ja itkeä muutama viikko, ja viettää aikaa ystävien kanssa, juhlia ja unohtaa murheet.

nyt kun erosta on yli vuosi aikaa, tuntuu taas ihanalta olla äiti ja viettää aikaa rakkaiden lapsosten kanssa.

Heikoimpina hetkinä ehkä. Olisin kyllä useammin onneton ilman noita mussukoita. Useammasta lapsesta on seuraa toisilleen, eikä niitä tarvitse viihdyttää joka hetki.

Ohikiitävinä hetkinä olen katunut kaikkia suuria valintojani. Onneksi tiedän nykyään, että nuo tuntemukset menevät ohitse. annankin luvan heittäytyä niihin kunnolla pääni sisällä.