Välit välinpitämättömään isääni ahdistaa ja surettaa :(

En tiedä kuinka monella on välit näin hullusti koko perheeseen ja sukuun kuin minulla, mutta ehkä eniten ahdistaa ja surettaa välit isääni. Hän asuu alle 5 km päässä meistä, ei koskaan käy, ei soita, ei kutsu kylään. Minä olen viime vuosien aikana (kun on ollut oma lapsi) yrittänyt pitää yhteyttä. Minä esim. soitin hänelle silloin kun kuulin että veljeni ja isäni välit tulehtuivat ja menivät poikki. Minä huolestuin isästäni kuinka hän voi ja jakselee.

Minä soitin kun isäni äiti (mummini) kuoli, kysyin miten voin auttaa esim. hautajaisten järjestelyissä. Tiedän että isäni on vaikea soittaa mulle, mutta yhtä lailla olen saman perinyt häneltä, mun on TOSI vaikea soitaa ja noi soitot hänelle on olleet tosi vaikeita.

Minä aina lähetän kuvia hänelle tyttärenpojastaan. Vastaukset saan aina tekstiviestissä jossa kiittää kuvista tai sukista tms.

Isäni ja äitini erosivat yli 20 vuotta sitten eivätkä ole edelleenkään puheväleissä. Isäni on kuitenkin paasannut äidilleni minusta ja minun perheestäni kuinka olemme sossupummeja (ei suoraan tällä sanalla mutta rivien välistä) kun mieskin työttömänä (koulussa) ja Laurakaan (minä hoitovapaaalla) ei tee mitään. Itkettää ja surettaa kun olen niin kiltti että lähetin hänelle hänen syntymäpäivänään kortin ja häävalokuvamme ja kuvan 2-vuotiaasta pojastamme (kiitti tekstarilla), isänpäivänä lähetin kutomani villasukat ja nyt jouluna kortin. Ei hyvältä näytä että hän edes omaa lastenlastaansa muistaisi mitenkään näin joulun alla. Inhottaa ajatus kun lapsi alkaa kyselemään ukistaan (serkkunsa, pari vuotta vanhempi, kyselee jo).

Ja mua itkettää ja ahdistaa ajatus siitä että välit on tälläiset kun jos jotain sattuu ja isäni esim. kuolee yllättäen (käyttää päivittäin alkoholia ja kärsiii verenpainesairauksesta, muistaakseni sydämessäkin jotain, on pian 60v). Itken nytkin kun tätä kirjoitan, mutta tuntuu että en saa mitään kontaktia häneen. Enää en pysty hänelle soittamaan ilman että alan itkeä.

Mun oma mies ei käsitä miten voin surra ja itkeä isäni vuoksi, mieheni ei arvosta sitä miestä pätkän vertaa kun näkee millaista surua isäni aiheuttaa. Mutta hän on sentään isäni. Kuitenkin niin paljon mua nuoruudessani auttanut (ensiasunto, rahallisesti jne.) . Tunnen jollain tavalla syyllisyyttä (?) että en ole tarpeeksi hyvä tytär (luoda uraa ja olla JOTAKIN, EN TIEDÄ?!) tai en vain ole sellainen kuin hän toivoo tai haluaa, vaikka en tiedäkään mitä hän toivoo ja haluaa kun en ole hänen kanssaan puhunut puoleen vuoteen ja silloinkin vain ohimennen. Minulla on neljä veljeä ja yksi veli on tosi menestynyt ja "kunnollinen" ja maailmaa nähnyt ja paljon opiskellut hän on isäni mielestä ns. mahtava poika. (aina kehuu mitä tämä poikansa on tehnyt ja missä on ollut)

En tiedä mitä voisin enää tehdä? Kuolen varmaan kun saan kuulla isäni kuolleen, ihan vaan siitä syyllisyydestä miksi en yrittänyt enemmän tai soittanut tai muuta :((( Enkä edes tiedä miksi mietin tuota isäni kuolemaa niin paljon?