Lue keskustelun säännöt.
En ole lapselleni paras mahdollinen äiti.
05.10.2013 |
Teoriassa osaan kasvattaa lapsia. Nyt kun on omia, kaikki kasvatusoppaat ja varhaiskasvatuksen koulukirjat sais polttaa roviolla... Tai no, kyllähän päiväkodissa osattais varmaan kasvattaa tuota jätkää.
Tänään rupesin itkemään, ja vielä sanoin pojalle että äiti on nyt surullinen koska hän on tuhma. Kyllä minä tiedän että 2vuotiaalle ei voi sanoa niin, minä en vain enää jaksanut.
En halua käydä missään enää hänen kanssaan, mies saa hoitaa kauppareissut yksin tai sitten minä menen yksin.
Rakastan tuota poikaa ihan mielettömästi, mutta voi luoja miten raivostuttava se osaa olla kun sylkee lattioille ja nauraa vaan kaikelle mitä sille sanoo tai tekee ja kiroilee ja juoksee karkuun parkkipaikalla ja venkoilee kun pitäisi saada vyö kiinni autoistuimeen ja huutaa ja rääkyy....
Ja koska edelleen heräilee öisin, ja nukun vain pätkissä edelleen, koska ensin kestää ikuisuuden nukahtaa ja sitten kun herään kestää yhtä kauan ja sitten poika herättää taas, hermot eivät ole parhaat mahdolliset, ja tänään kun toisen kerran puolen tunnin sisällä tuli autotuolitappelu hajosin, kun äiti oli siinä vieressä.
En vain osaa, en tiedä mitä tehdä, en jaksa enää....
Kommentit (16)
Parivuotiaat osaa olla tosi rasittavia,tiedän.Mutta vanhemat saa tehdä virheitä, eikä aina tartte mennä niin kuin oppikirjoissa,ei se lapsi siitä säry, päinvastoin.Uskon että parhaita vanhepia ovat juuri ne, jotka tekevät myös "virheitä" (näin oon myös lukenu monen lastenpsykiatrin sanoneen).Lapsi oppii kohtamaan terveessä ielessä ja turvallisissa määrin myös vastoinkäymisiä ja realismia elämästä.Tärkeää on, että kasvuypäristö ja perhe on turvallisen tuntuinen ja että yksittäisten räjähdysten jälkeen seuraa rakkautta ja anteeksiantamista.Enpä ole toistaseks törmänny vanhempaan,joka ei virheitä ja ylilyöntejä jossain asiassa olisi tehnyt.Oot riittävän hyvä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paha tilanne :( En oikein tiedä, mutta jos teillä on parveke niin pistäisin sinne jäähylle aina kun tekee pahojaan, muuta on ulkopuolisena vaikea sanoa. Mutta muista että kuuluu myös tuohon ikään, siis uhmaikään. :)
Mies osallistuu, mutta on yhtä hukassa pojan kanssa kuin minäkin. Hoitoon pääsee, mutta uhma on kahta kauheampi aina kun tulee takaisin.. Viihtyy kyllä siellä, mutta kai on eroahdistus kuitenkin, ja kun siellä ei ole rajat niin tiukat (toisin sanoen, saa tehdä mitä haluaa kunhan ei aiheuta liian suurta vahinkoa itsellen tai muille), kun pitää kiukuta erityisen paljon minulle, ja yön on vielä rauhattomampia, pitää makoilla ihan kiinni minussa enkä saa käydä edes vessassa ilman että se itkee ja tulee perässä ja halaa jalkojani kun istun pytyllä....
Teoreettisella tasolla tiedän miksi lapsi käyttäytyy niin kuin tekee, mutta käytännössä......
Tuntuu vain välillä siltä että joku muu osaisi paljon paremmin...
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:02"]
Paha tilanne :( En oikein tiedä, mutta jos teillä on parveke niin pistäisin sinne jäähylle aina kun tekee pahojaan, muuta on ulkopuolisena vaikea sanoa. Mutta muista että kuuluu myös tuohon ikään, siis uhmaikään. :)
[/quote]
Jos pistäis parvekkeelle lastensuojelu olisi varmasti kohta oven takana, jokainen naapuri kuulisi miten meidän villipeto rääkyy parvekkeella että haluaa sisään =D
Niin, sekin niin ihanaa kun yrittää saada istumaan nätisti että saa vyön kiinni, jätkä rimpuilee ja huutaa "APUA!!!"
Jälkeenpäin jopa vähän naurattaa, mutta juuri siinä tilanteessa.... tekisi mieli antaa olla vain. Nostaa jätkä ulos autosta, ja itse mennä ratin taakse, ajaisi kotiin, jättäis pojan sinne. Ja on niin syyllinen olo kun edes pystyn ajattelemaan että luopuisin tosta jätkästä.
Tää on niin suoraan Super Nanny-ohjelmasta. Siellä auttoi johdonmukainen kasvatus. Tarkoittaa että aina siis aina toimitaan samalla lailla oli sitten väsynyt, kipeä, masentunut, kylässä, kaupassa jne)
2v on pieni ja jäähyä ei ehkä opi, mutta siihenkin oli vaihtoehto. Eli säännöt selviksi, varoitus ja sitten jäähy (min/ikävuosi). Aikuisen äänellä tosissaan, lapsen tasolla keskustellaan, ei pelottelua. Ei vaihtoehtoja, ei neuvotteluja, ei lisähuomiota. Ja se toinen keino on juuri kääntää selkä lapselle, eikä antaa mitään huomiota. Varmaan siinä ohjelmassa oli paljon muutakin, en muista ja niin, sänkyynnukuttaminen tehtiin niin, että ensin iltarutiinit, satu ja peittely ja sitten kerran viedään lapsi takaisin sänkyyn ja sanotaan nukkumaanmenoaika ja sitten ei sanaakaan ja palautetaan takaisin omaan sänkyyn vaikka sata kertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koeta jaksaa vielä vuosi, yleensä kaikki asiat liittyy johonkin kasvun on vaiheeseen, joka useimmiten menee ohi. Tuo on rasittavaa aikaa, muistan itsekin erinäiset turvavyö taistelut. Jos jaksatte nyt olla johdonmukaisia kielloissa se kyllä yleensä kantaa myöhemmin hedelmää ja helpottaa elämäänne jatkossa.
Ei kukaan meistä ole paras mahdollinen äiti lapsillemme. Se hokema että jokainen äiti on paras mahdollinen äiti lapsilleen tietysti tarkoittaa hyvää, mutta oikeasti se asettaa ihan mahdottoman tavoitteen ja vielä väittää että se tulee niin luonnostaan että jokaisen pitäisi siihen yltää.
Kaikilla meillä on huonoja päiviä, kaikkia meitä joskus ärsyttää ja kaikki me sanomme joskus vääriä asioita. Ole armollinen itsellesi, jos kuitenkin on niitä muitakin päiviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:02"]
Mies osallistuu, mutta on yhtä hukassa pojan kanssa kuin minäkin. Hoitoon pääsee, mutta uhma on kahta kauheampi aina kun tulee takaisin.. Viihtyy kyllä siellä, mutta kai on eroahdistus kuitenkin, ja kun siellä ei ole rajat niin tiukat (toisin sanoen, saa tehdä mitä haluaa kunhan ei aiheuta liian suurta vahinkoa itsellen tai muille), kun pitää kiukuta erityisen paljon minulle, ja yön on vielä rauhattomampia, pitää makoilla ihan kiinni minussa enkä saa käydä edes vessassa ilman että se itkee ja tulee perässä ja halaa jalkojani kun istun pytyllä....
Teoreettisella tasolla tiedän miksi lapsi käyttäytyy niin kuin tekee, mutta käytännössä......
Tuntuu vain välillä siltä että joku muu osaisi paljon paremmin...
[/quote]
Musta tuntuu, että teidän poika tarvitsisi nyt teiltä vahvempaa henkistä kanttia. Sitä, että vaikka hän törppöilee, niin te kestätte sen.
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty ( olen itsekin ollut kaupassa hyllyjen välissä itkemässä 2-vuotiaan takia : )).
Tuon ikäiselle voi myös jo opettaa omien tekojen seurauksia. Jos sylkee lattialle, niin kait pistät lapsen myös ne räkänsä lattialta pois pyykimään? Meillä on sellainen käytäntö, että MITÄÄN ei tapahdu, ennen kuin tuollaisen törppöilyn jäljet on ihan itse siivottu. ELi äiti ei lue, ei pue, ei auta ei mitään, ennen kuin homma on hoidettu. Ja en siis mitään huuda tai komentele, tai pakota, vaan istun esim. lukemaan lehteä, ja kun lapsi ensimmäisen kerran pyytää jotain, kysyn ihan ystävällisesti, että siivositkos jo jälkesi? Totta kai siitä tulee ekoilla kerroilla kamalat raivarit ja lapsi riehuu vaan lisää ja sotkee, mutta sitten kun ihan neutraalisti toteaa, että nyt sulla on vielä enemmän tehtävää, ennen kuin voidaan mennä ulos/ ottaa syötävää/ leikkiä yhdessä, niin jossain kohtaa se lapsikin tajuaa, että nyt on aika alkaa toimia. Ja toki lasta voi ja pitää vähän auttaakin siinä hommassa, varsinkin ekoilla kerroilla.
Mutta siis: mä en tiedä mitä teidän tiukat rajat on. Tosi moni vanhempi sortuu turhaan autoritäärisyyteen, mikä vaan on bensaa liekkeihin voimakastahtoiselle lapselle. Itse olen suosinut tuota faktapohjaista linjaa. ELi ilman sen ihmeempiä tunnereaktiota syy-seuraus-suhteiden opettamista, ja niistä kiinni pitämistä.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:01"]
Parivuotiaat osaa olla tosi rasittavia,tiedän.Mutta vanhemat saa tehdä virheitä, eikä aina tartte mennä niin kuin oppikirjoissa,ei se lapsi siitä säry, päinvastoin.Uskon että parhaita vanhepia ovat juuri ne, jotka tekevät myös "virheitä" (näin oon myös lukenu monen lastenpsykiatrin sanoneen).Lapsi oppii kohtamaan terveessä ielessä ja turvallisissa määrin myös vastoinkäymisiä ja realismia elämästä.Tärkeää on, että kasvuypäristö ja perhe on turvallisen tuntuinen ja että yksittäisten räjähdysten jälkeen seuraa rakkautta ja anteeksiantamista.Enpä ole toistaseks törmänny vanhempaan,joka ei virheitä ja ylilyöntejä jossain asiassa olisi tehnyt.Oot riittävän hyvä!
[/quote]
Kiitos...
Joo, olen törmännyt suht hankaliin uhmaikäisiin ennenkin, olin pienten ryhmässä viisi vuotta töissä... Ja jotenkin kuvittelin että minullahan olisi homma hanskassa sitten kun lisäännyn =D
Kröhöm, ei ollut ihan loppuun asti ajateltu vissin......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tein kerran näin, kun poika ei aamulla suostunut pukemaan ja lähtemään hoitoon. Kannoin ensin tavarat hissille, otin huutavan ja potkivan lapsen kainaloon ja hissillä alas. Kannoin hissistä pihan puolelle. Jätin sen rapun eteen maahan makaamaan ja potkimaan, kun menin hakemaan autoa n. 50 metrin päästä parkkipaikalta lähemmäs.
Se hetki, että jätin hänet hetkeksi yksin raivoamaan toimi. Taisi sen verran säikähtää, että voi hitto, jättääkö toi äiti nyt mut oikeasti tähän huutamaan, koska hiljeni heti. Sitten kun ajoin hänen lähelleen, niin hän jatkoi heti show:taan kun huomasi, että näen hänet. Eipä vaan tajunnut, että näin hänet jo aiemmin, hiljaisena.
No, nostin hänet sieltä auton kyytiin ja siinä vaiheessa mieli oli jo muuttunut ja nuorimies oli oikein hiljaa ja antoi laittaa vyön kiinni. Hoitoon päästessämme hän jo pyysi anteeksi ja halasi hyvin nolona.
Onneksi oli tuona aamuna auto käytössä. Tämän tapauksen jälkeen ei ole vastaavan raivokkaita oikeastaan ollut. Kai hän sai riittävän esimerkin siitä, ettei äitikään ihan mitä tahansa siedä ja on jokatapauksessa aina se ylin päättävä elin.
Tsemppiä kaikille!
Jospa unohdat ne teoriat hetkeksi. Taistele ne taistelut, jotka on pakko taistella ja itke jos itkettää. Älä nyt kuitenkaan parvekkeelle laita. Jos lapsi sylkee istukaa lattialla käsi kädessä niin kauan että ei enää sylje vaikka puoli päivää, pääsee pois kun ei enää sylje sillä selvä. Ennakoi, jos tiedät että juoksee parkkipaikalla selitä että nyt pidetään kädestä kiinni, koska voi jäädä auton alle, voi mennä vuosia ennenkuin voit irroittaa. Kun olet valinnut ne oikeat taistelut voita ne ja voit olla varma että pikkuhiljaa ei taisteluita tarvitse käydä.
Pitäkää myös hauskaa, 2v kanssa voi tehdä kaikkea kivaa, ulkona ja sisällä, pelatkaa palloa ja juoskaa kilpaa yms
Omani, täysi hirviö 1-7v on jo aikuinen, nauraa nykyisin että hänellä ei voinut olla edes murrosikää kun tiesi että oli turha yrittää olla kylillä minuuttiakaan kauempaa kuin oli lupa, kun tiesi että aivan varmasti äiti olisi tullut hakemaan vanhoissa verskoissa ja kumisaappaissa pipo päässä että hän nolostuisi kavereiden edessä. Oikeasti olin kyllä niin väsynyt että en olisi silloin enää jaksanut lähteä hakemaan teiniä kyliltä, mutta onneksi tuo onneton ei sitä tiennyt vaan uskoi jo sanaa kun sitä oli vuosia opetettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:13"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:02"]
Mies osallistuu, mutta on yhtä hukassa pojan kanssa kuin minäkin. Hoitoon pääsee, mutta uhma on kahta kauheampi aina kun tulee takaisin.. Viihtyy kyllä siellä, mutta kai on eroahdistus kuitenkin, ja kun siellä ei ole rajat niin tiukat (toisin sanoen, saa tehdä mitä haluaa kunhan ei aiheuta liian suurta vahinkoa itsellen tai muille), kun pitää kiukuta erityisen paljon minulle, ja yön on vielä rauhattomampia, pitää makoilla ihan kiinni minussa enkä saa käydä edes vessassa ilman että se itkee ja tulee perässä ja halaa jalkojani kun istun pytyllä....
Teoreettisella tasolla tiedän miksi lapsi käyttäytyy niin kuin tekee, mutta käytännössä......
Tuntuu vain välillä siltä että joku muu osaisi paljon paremmin...
[/quote]
Musta tuntuu, että teidän poika tarvitsisi nyt teiltä vahvempaa henkistä kanttia. Sitä, että vaikka hän törppöilee, niin te kestätte sen.
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty ( olen itsekin ollut kaupassa hyllyjen välissä itkemässä 2-vuotiaan takia : )).
Tuon ikäiselle voi myös jo opettaa omien tekojen seurauksia. Jos sylkee lattialle, niin kait pistät lapsen myös ne räkänsä lattialta pois pyykimään? Meillä on sellainen käytäntö, että MITÄÄN ei tapahdu, ennen kuin tuollaisen törppöilyn jäljet on ihan itse siivottu. ELi äiti ei lue, ei pue, ei auta ei mitään, ennen kuin homma on hoidettu. Ja en siis mitään huuda tai komentele, tai pakota, vaan istun esim. lukemaan lehteä, ja kun lapsi ensimmäisen kerran pyytää jotain, kysyn ihan ystävällisesti, että siivositkos jo jälkesi? Totta kai siitä tulee ekoilla kerroilla kamalat raivarit ja lapsi riehuu vaan lisää ja sotkee, mutta sitten kun ihan neutraalisti toteaa, että nyt sulla on vielä enemmän tehtävää, ennen kuin voidaan mennä ulos/ ottaa syötävää/ leikkiä yhdessä, niin jossain kohtaa se lapsikin tajuaa, että nyt on aika alkaa toimia. Ja toki lasta voi ja pitää vähän auttaakin siinä hommassa, varsinkin ekoilla kerroilla.
Mutta siis: mä en tiedä mitä teidän tiukat rajat on. Tosi moni vanhempi sortuu turhaan autoritäärisyyteen, mikä vaan on bensaa liekkeihin voimakastahtoiselle lapselle. Itse olen suosinut tuota faktapohjaista linjaa. ELi ilman sen ihmeempiä tunnereaktiota syy-seuraus-suhteiden opettamista, ja niistä kiinni pitämistä.
[/quote]
Tässä on vastaus samalla sinulle joka sanoit Super-Nannystä...
Tuntuu että tuo poika tietää tasan tarkkaan mitä nappeja painaa, kun olen huomioimatta typeryyksiä se tekee sellaista mitä ei voi olla huomioimatta, esim lähtee vääntämään hellan nappeja, tai painamaan tiskikonetta päälle, tai heittää tavaroita telkkaria päin jne... Pitäisi muuttaa pariksiviikoksi jonnekin missä ei olisi muuta kuin sänky, mutta osaa tuo hakata päänsä lattiaankin jos ei muuta keksi....
PAhimmat raivonpuuskat yleensä loppuukin siihen että hän tavalla tai toisella teloo itseään ja sitten tottakai on pakko lohduttaa kun hänellä on ihan oikea surku, ja sitten hän pyytää kyllä anteeksi että oli tuhma.
Ja sanoo "Rakastaa äitii".....
Ei meillä kauan kestä raivopuuskat, ne vaan toistuu turhan usein.
Ja noin joka kolmas kerta tuntuu että ihan kohta luovutan ja myyn pojan huuto.netissä.....
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:19"]
Jospa unohdat ne teoriat hetkeksi. Taistele ne taistelut, jotka on pakko taistella ja itke jos itkettää. Älä nyt kuitenkaan parvekkeelle laita. Jos lapsi sylkee istukaa lattialla käsi kädessä niin kauan että ei enää sylje vaikka puoli päivää, pääsee pois kun ei enää sylje sillä selvä. Ennakoi, jos tiedät että juoksee parkkipaikalla selitä että nyt pidetään kädestä kiinni, koska voi jäädä auton alle, voi mennä vuosia ennenkuin voit irroittaa. Kun olet valinnut ne oikeat taistelut voita ne ja voit olla varma että pikkuhiljaa ei taisteluita tarvitse käydä.
Pitäkää myös hauskaa, 2v kanssa voi tehdä kaikkea kivaa, ulkona ja sisällä, pelatkaa palloa ja juoskaa kilpaa yms
Omani, täysi hirviö 1-7v on jo aikuinen, nauraa nykyisin että hänellä ei voinut olla edes murrosikää kun tiesi että oli turha yrittää olla kylillä minuuttiakaan kauempaa kuin oli lupa, kun tiesi että aivan varmasti äiti olisi tullut hakemaan vanhoissa verskoissa ja kumisaappaissa pipo päässä että hän nolostuisi kavereiden edessä. Oikeasti olin kyllä niin väsynyt että en olisi silloin enää jaksanut lähteä hakemaan teiniä kyliltä, mutta onneksi tuo onneton ei sitä tiennyt vaan uskoi jo sanaa kun sitä oli vuosia opetettu.
[/quote]
En laita parvekkeelle. Pidetään kädestä kiinni, mutta kun pitäisi sitoa itseensä kiinni ettei lähtisi menemään. Pitkälle ei toki ikinä pääse, mutta kun jää kiinni ja nostetaan autoon alkaa se rimpuilu ja huuto.
Taisteltu valitaan, en esim tappele tällä hetkellä ruokailusta että kaikkea pitää syödä, vaan hän saa syödä sen mistä tykkää eniten ja se kelpaa minulle.
On asioita joihin hän pystyy vaikuttamaan, ja tekemään valintoja, ettei kaikki on pelkkää tottelemista.
Ja pidetään kyllä hauskaakin, ollaan ulkona päivittäin, lauletaan, väritellään jne.....
Toivotaan että täälläkin menisi niin hyvin että teinin kanssa elämä olisi jo helpompaa =D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:25"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:13"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:02"]
Mies osallistuu, mutta on yhtä hukassa pojan kanssa kuin minäkin. Hoitoon pääsee, mutta uhma on kahta kauheampi aina kun tulee takaisin.. Viihtyy kyllä siellä, mutta kai on eroahdistus kuitenkin, ja kun siellä ei ole rajat niin tiukat (toisin sanoen, saa tehdä mitä haluaa kunhan ei aiheuta liian suurta vahinkoa itsellen tai muille), kun pitää kiukuta erityisen paljon minulle, ja yön on vielä rauhattomampia, pitää makoilla ihan kiinni minussa enkä saa käydä edes vessassa ilman että se itkee ja tulee perässä ja halaa jalkojani kun istun pytyllä....
Teoreettisella tasolla tiedän miksi lapsi käyttäytyy niin kuin tekee, mutta käytännössä......
Tuntuu vain välillä siltä että joku muu osaisi paljon paremmin...
[/quote]
Musta tuntuu, että teidän poika tarvitsisi nyt teiltä vahvempaa henkistä kanttia. Sitä, että vaikka hän törppöilee, niin te kestätte sen.
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty ( olen itsekin ollut kaupassa hyllyjen välissä itkemässä 2-vuotiaan takia : )).
Tuon ikäiselle voi myös jo opettaa omien tekojen seurauksia. Jos sylkee lattialle, niin kait pistät lapsen myös ne räkänsä lattialta pois pyykimään? Meillä on sellainen käytäntö, että MITÄÄN ei tapahdu, ennen kuin tuollaisen törppöilyn jäljet on ihan itse siivottu. ELi äiti ei lue, ei pue, ei auta ei mitään, ennen kuin homma on hoidettu. Ja en siis mitään huuda tai komentele, tai pakota, vaan istun esim. lukemaan lehteä, ja kun lapsi ensimmäisen kerran pyytää jotain, kysyn ihan ystävällisesti, että siivositkos jo jälkesi? Totta kai siitä tulee ekoilla kerroilla kamalat raivarit ja lapsi riehuu vaan lisää ja sotkee, mutta sitten kun ihan neutraalisti toteaa, että nyt sulla on vielä enemmän tehtävää, ennen kuin voidaan mennä ulos/ ottaa syötävää/ leikkiä yhdessä, niin jossain kohtaa se lapsikin tajuaa, että nyt on aika alkaa toimia. Ja toki lasta voi ja pitää vähän auttaakin siinä hommassa, varsinkin ekoilla kerroilla.
Mutta siis: mä en tiedä mitä teidän tiukat rajat on. Tosi moni vanhempi sortuu turhaan autoritäärisyyteen, mikä vaan on bensaa liekkeihin voimakastahtoiselle lapselle. Itse olen suosinut tuota faktapohjaista linjaa. ELi ilman sen ihmeempiä tunnereaktiota syy-seuraus-suhteiden opettamista, ja niistä kiinni pitämistä.
[/quote]
Tässä on vastaus samalla sinulle joka sanoit Super-Nannystä...
Tuntuu että tuo poika tietää tasan tarkkaan mitä nappeja painaa, kun olen huomioimatta typeryyksiä se tekee sellaista mitä ei voi olla huomioimatta, esim lähtee vääntämään hellan nappeja, tai painamaan tiskikonetta päälle, tai heittää tavaroita telkkaria päin jne... Pitäisi muuttaa pariksiviikoksi jonnekin missä ei olisi muuta kuin sänky, mutta osaa tuo hakata päänsä lattiaankin jos ei muuta keksi....
PAhimmat raivonpuuskat yleensä loppuukin siihen että hän tavalla tai toisella teloo itseään ja sitten tottakai on pakko lohduttaa kun hänellä on ihan oikea surku, ja sitten hän pyytää kyllä anteeksi että oli tuhma.
Ja sanoo "Rakastaa äitii".....
Ei meillä kauan kestä raivopuuskat, ne vaan toistuu turhan usein.
Ja noin joka kolmas kerta tuntuu että ihan kohta luovutan ja myyn pojan huuto.netissä.....
[/quote]
Taitaa se olla niin, että mun neuvot toimii vasta vähän isommalle. Nyt kun tarkemmin mietin, niin kyllä mäkin jouduin tuon ikäisen kanssa vielä joka helvetin päivä käymään sellaisen Gladiaattorit- tyyppisen taistelun, jossa se yritti murtautua läpi mun puolustuksesta hellan nappuloita räpläämään : )
Aika se on lähinnä joka auttaa. Se vaan pitää hyväksyä. Ja pikkuhiljaa laitella niitä rajoja ja voimakastahtoisen lapsen kanssa pitää niistä erityisen hyvin kiinni.
Mutta sitten kun lapsi on isompi, tuo kyllä on toiminut meillä tosi hyvin.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:34"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:25"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:13"]
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 23:02"]
Mies osallistuu, mutta on yhtä hukassa pojan kanssa kuin minäkin. Hoitoon pääsee, mutta uhma on kahta kauheampi aina kun tulee takaisin.. Viihtyy kyllä siellä, mutta kai on eroahdistus kuitenkin, ja kun siellä ei ole rajat niin tiukat (toisin sanoen, saa tehdä mitä haluaa kunhan ei aiheuta liian suurta vahinkoa itsellen tai muille), kun pitää kiukuta erityisen paljon minulle, ja yön on vielä rauhattomampia, pitää makoilla ihan kiinni minussa enkä saa käydä edes vessassa ilman että se itkee ja tulee perässä ja halaa jalkojani kun istun pytyllä....
Teoreettisella tasolla tiedän miksi lapsi käyttäytyy niin kuin tekee, mutta käytännössä......
Tuntuu vain välillä siltä että joku muu osaisi paljon paremmin...
[/quote]
Musta tuntuu, että teidän poika tarvitsisi nyt teiltä vahvempaa henkistä kanttia. Sitä, että vaikka hän törppöilee, niin te kestätte sen.
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty ( olen itsekin ollut kaupassa hyllyjen välissä itkemässä 2-vuotiaan takia : )).
Tuon ikäiselle voi myös jo opettaa omien tekojen seurauksia. Jos sylkee lattialle, niin kait pistät lapsen myös ne räkänsä lattialta pois pyykimään? Meillä on sellainen käytäntö, että MITÄÄN ei tapahdu, ennen kuin tuollaisen törppöilyn jäljet on ihan itse siivottu. ELi äiti ei lue, ei pue, ei auta ei mitään, ennen kuin homma on hoidettu. Ja en siis mitään huuda tai komentele, tai pakota, vaan istun esim. lukemaan lehteä, ja kun lapsi ensimmäisen kerran pyytää jotain, kysyn ihan ystävällisesti, että siivositkos jo jälkesi? Totta kai siitä tulee ekoilla kerroilla kamalat raivarit ja lapsi riehuu vaan lisää ja sotkee, mutta sitten kun ihan neutraalisti toteaa, että nyt sulla on vielä enemmän tehtävää, ennen kuin voidaan mennä ulos/ ottaa syötävää/ leikkiä yhdessä, niin jossain kohtaa se lapsikin tajuaa, että nyt on aika alkaa toimia. Ja toki lasta voi ja pitää vähän auttaakin siinä hommassa, varsinkin ekoilla kerroilla.
Mutta siis: mä en tiedä mitä teidän tiukat rajat on. Tosi moni vanhempi sortuu turhaan autoritäärisyyteen, mikä vaan on bensaa liekkeihin voimakastahtoiselle lapselle. Itse olen suosinut tuota faktapohjaista linjaa. ELi ilman sen ihmeempiä tunnereaktiota syy-seuraus-suhteiden opettamista, ja niistä kiinni pitämistä.
[/quote]
Tässä on vastaus samalla sinulle joka sanoit Super-Nannystä...
Tuntuu että tuo poika tietää tasan tarkkaan mitä nappeja painaa, kun olen huomioimatta typeryyksiä se tekee sellaista mitä ei voi olla huomioimatta, esim lähtee vääntämään hellan nappeja, tai painamaan tiskikonetta päälle, tai heittää tavaroita telkkaria päin jne... Pitäisi muuttaa pariksiviikoksi jonnekin missä ei olisi muuta kuin sänky, mutta osaa tuo hakata päänsä lattiaankin jos ei muuta keksi....
PAhimmat raivonpuuskat yleensä loppuukin siihen että hän tavalla tai toisella teloo itseään ja sitten tottakai on pakko lohduttaa kun hänellä on ihan oikea surku, ja sitten hän pyytää kyllä anteeksi että oli tuhma.
Ja sanoo "Rakastaa äitii".....
Ei meillä kauan kestä raivopuuskat, ne vaan toistuu turhan usein.
Ja noin joka kolmas kerta tuntuu että ihan kohta luovutan ja myyn pojan huuto.netissä.....
[/quote]
Taitaa se olla niin, että mun neuvot toimii vasta vähän isommalle. Nyt kun tarkemmin mietin, niin kyllä mäkin jouduin tuon ikäisen kanssa vielä joka helvetin päivä käymään sellaisen Gladiaattorit- tyyppisen taistelun, jossa se yritti murtautua läpi mun puolustuksesta hellan nappuloita räpläämään : )
Aika se on lähinnä joka auttaa. Se vaan pitää hyväksyä. Ja pikkuhiljaa laitella niitä rajoja ja voimakastahtoisen lapsen kanssa pitää niistä erityisen hyvin kiinni.
Mutta sitten kun lapsi on isompi, tuo kyllä on toiminut meillä tosi hyvin.
[/quote]
Jep, aika auttaa. Päivä kerrallaan, eikä enää ole ihan niin toivoton olo kun oli kun kirjoitin aloitusviestin =)
Mutta nyt peiton alle, jos saisi vähän taas unta.
Kauniita unia kaikille, ja kiitos vastauksista. JA kannustuksesta.
Koita saada levättyä. Saako lapsen joskus hoitoon? Osalistuuko mies?
Mulla vähän sama tilanne. Tai siis teoriassa tiedän paljon mutta käytöntö on jotain ihan muuta. Hermot ei vaan kestä kolmen villin lapsen kanssa niin kun pitäis.
Meillä mies ei osalistu on nytki ollu kaks viikonloppua pois. (tosin meillä ollu paljon mukavampaa ja tasasempaa kun ei ole ollut täällä kiristämässä mua entisestään) Eikä ole tukiverkostoa.
Mutta, kyllä sä silti olet lapsellesi se kaikista paras äiti. <3 Ei meistä kukaan ole täydellinen, vaikka täällä välillä semmosen harhakuvan saakin. :)