Lue keskustelun säännöt.
Puolueeton mielipide hakusessa
16.07.2013 |
Meillä on siis uusioperhe. 3 vuotias taapero, äiti ja isäpuoli. Ja nyt kirjoittelee perheen äiti.
Mies asuu omassa asunnossaan. Olemme seurustelleet reilun vuoden. Hän tulee loistavasti toimeen lapsen kanssa, ja lapsi on ottanut hänet isäkseen, kutsuukin isäksi.
Miehellä on yksi epämiellyttävä piirre; pakonomainen siivoaminen. Tämä tarkoittaa sitä että omassa kodissaan on aina täydellisen siistiä, eikä edes poikaa uskalla laskea sinne, ettei hän stressaannu sormenjäljistä siellä ja täällä. Ongelma on oikeasti jo sairaus-asteella, ja hän tarvitsisi siihen ammattilaisen apua. Sitä kuitenkaan suostu hakemaan. Meillä miehellä ei ole ongelmia siisteyden kanssa, ellei tule riita jossa hän aina mainitsee asiasta.
Itse olen perussiisti omasta mielestäni. Meillä imuroidaan kahdesti viikossa ja tiskataan päivittäin, tavarat kerätään päivittäin lattioilta ja pöydiltä. Miehen mielestä meillä on silti välillä kuin sikolätissä (mikä on ymmärrettävää hänen näkökulmastaan).
Ongelma onkin nyt tässä; olemme paljolti erilaisia. Pidämme eri asioista, tarvitsemme päivittäin eri asioita. Mies istuisi sohvalla koko illan maha täynnä juuri tekemääni ruokaa ja nukahtaisi siihen. Minä taas haluaisin tehdä perheen kanssa jotain arkisinkin, tarvitsen hellyyttä ja olen puhelias. Telkkarin tuijottaminen joka arki-ilta ei ole minun juttuni.
Riitelemme usein koska tarpeemme eivät kohtaa toistemme antimia. Itse en saa tarpeeksi huomiota tai keskusteluseuraa, kun mies taas ei saa olla tarpeeksi rauhassa. Lapsi on tyytyväinen koska äiti tekee ja iskän kainaloon voi uppoutua. Lapsen kanssa kaksistaan mies häärää toisinaan, mutta lukee mielellään kirjaa koska fyysistä rasitetta ei tule (laiska :D). Lomilla ja viikonloppuisin teemme vaikka mitä, mutta minä kaipaisin arkisin edes yhden leikkihetken koko perheen kesken ilman tv:tä, sillä niitä lomiakaan ei ole kuin harvoin.
Meillä on pienoisia kommunikointivaikeuksia. Emme osaa puhua vaikeista asioista tai haluistamme tarpeeksi. Siksi nyt on tullut suuri väärinkäsitys ja on ehtinyt tapahtua.
Olen lapsesta asti halunnut koiraa. Nyt olisi ollut täydellinen hetki siihen. Puhuin miehelle että haluan koiran, eikä hän oikeastaan muuta kuin olkiaan kohautti asiaan. Sitten sanoin että löysin pennun. Hän ei taaskaan sanonut oikein mitään asiaan.
Nyt meille tuli pentu (ymmärrän kyllä että tein itsekkäästi kun otin koiran vaatimatta mielipidettä mieheltä), ja mies sai raivokohtauksen koska en kysynyt häneltä. Hänhän ei halunnut koiraa, ja minun olisi pitänyt se tietää.
Syy tähän on minusta vastenmielinen. Hän ei halua karvoja autoonsa, kotiinsa ja vaatteisiinsa koska siivoamista olisi liian paljon. Kehotin häntä jälleen miljoonannen kerran hakemaan apua ongelmaan, ja että koirankarvat voisi olla se aloitusaskel, koska niitä ei olisi hänen kotonaan paljoakaan.
Hän on nyt lyömässä hanskat tiskiin jollen luovu koirasta.
Olen rättiväsynyt ainaiseen tappeluumme mitä typerimmistä asioista. Tuntuu että tämä nyt vain laukaisi kaiken sen negatiivisen mitä välillämme on ollut. Viime aikoina hellyyttä on ollut normaalia vähemmän. Kiukuttelua normaalia enemmän ja yhteistyökyky alkaa heikentyä.
Olen muuttanut tapojani mieheni mieliksi paljon, ja siis ihan mielelläni. Mutta nyt tuntuu siltä että alkaa olla kohtuutonta vaatia minulta kaikki mitä hän haluaa.
Ymmärrän että kyseessä on sairaus, ja ihminen pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Mutta kuinka pitkälle hyväksymisessä kuuluu mennä?
Jos mies sanoo, että meidän olisi parempi olla erossa, koska olemme niin erilaisia ja haluamme eri asioita, pitäisikö taipua tähän vai yrittää vielä taistella suhteen eteen? Muutoin mies on juuri etsimäni henkilö, lukuun ottamatta sairauttaan. Loppukädessä hän antaa päätösvallan minulle suhteessa, mutta en osaa ajatella asiaa järkevästi. Kuulun ihmisiin joita tunteet ohjailevat ja järki on jossain hyvin kaukana siitä.
Koiran kanssa ei tarvitsisi tapella moisista asioista, koirat kun eivät valita siitä onko tänään tiskattu tai imuroitu, tai oletko vienyt karkkipaperin roskiin. Mutta koiralta ei saa sitä mitä ihmiseltä saisi; läheisyyttä, ystävyyttä, turvallisuutta, perheen.
Koira vai kokonainen perhe?
Vielä tiedoksi, että koirasta ei tulisi kiertolainen, vaan jäisi silti sukumme sisään ja olisi koiramme, vaikkei meillä asuisikaan.
Mies tulisi olemaan lapsen elämässä erosta huolimatta, sillä on kiintynyt poikaan paljon. Pitää omanaan siis, joten lapselle tästä ei koituisi suurempia ongelmia.
Kommentit (8)
No, minun mielestäni teillä on jo paljon ongelmia vaikka ette asu yhdessä. Eli ei kyllä kannata muuttaa yhteen ja sinuna harkitsisin tarkkaan kannattaako suhdetta jatkaa ylipäätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2013 klo 12:55"]
Meillä on siis uusioperhe. 3 vuotias taapero, äiti ja isäpuoli. Ja nyt kirjoittelee perheen äiti. Mies asuu omassa asunnossaan.
ja lapsi on ottanut hänet isäkseen, kutsuukin isäksi.
Miehellä on yksi epämiellyttävä piirre; pakonomainen siivoaminen. T
Ongelma onkin nyt tässä; olemme paljolti erilaisia. Pidämme eri asioista, tarvitsemme päivittäin eri asioita. Mies istuisi sohvalla koko illan maha täynnä juuri tekemääni ruokaa ja nukahtaisi siihen. Minä taas haluaisin tehdä perheen kanssa jotain arkisinkin, tarvitsen hellyyttä ja olen puhelias. Telkkarin tuijottaminen joka arki-ilta ei ole minun juttuni.
Riitelemme usein koska tarpeemme eivät kohtaa toistemme antimia. Itse en saa tarpeeksi huomiota tai keskusteluseuraa, kun mies taas ei saa olla tarpeeksi rauhassa.
Meillä on pienoisia kommunikointivaikeuksia.
Olen lapsesta asti halunnut koiraa. Nyt olisi ollut täydellinen hetki siihen. Puhuin miehelle että haluan koiran, eikä hän oikeastaan muuta kuin olkiaan kohautti asiaan. Sitten sanoin että löysin pennun. Hän ei taaskaan sanonut oikein mitään asiaan.
Olen rättiväsynyt ainaiseen tappeluumme mitä typerimmistä asioista. Tuntuu että tämä nyt vain laukaisi kaiken sen negatiivisen mitä välillämme on ollut. Viime aikoina hellyyttä on ollut normaalia vähemmän. Kiukuttelua normaalia enemmän ja yhteistyökyky alkaa heikentyä.
Olen muuttanut tapojani mieheni mieliksi paljon, ja siis ihan mielelläni. Mutta nyt tuntuu siltä että alkaa olla kohtuutonta vaatia minulta kaikki mitä hän haluaa.
Ymmärrän että kyseessä on sairaus, ja ihminen pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Mutta kuinka pitkälle hyväksymisessä kuuluu mennä?
Muutoin mies on juuri etsimäni henkilö, lukuun ottamatta sairauttaan.
[/quote]
Tuota noin... lapsesi tykkää tästä ihmisestä. Hyvä.
Mutta montako ongelmaa laskit? Ja jos ongelma on miehen ongelma (jota hän ei varmaan itse edes näe ongelmana) niin et sinä sitä pysty ratkaisemaan hänen puolestaan tai edes vaatia häntä hakemaan apua.
Mies on muutoin etsimäsi henkilö? Ihan oikeasti! Jos tuo on sanavalinta, niin etsi uusi! Mikä siinä sohvalla nuokkuvassa, keskustelukyvyttömässä marisijassa on niin täydellistä?
PS. Tulen vaikka lapsenvahdiksi, että pääset hakemaan uutta miestä elämääsi. Älä juutu tuohon, ihan oikeasti.
Ei kannata muuttaa yhteen jos jo ennen sitä on noin tulehtunutta. Jos mies ei suostu hakemaan neuroosiinsa apua vaan syyttää sinua siitä että ahdistuu tyhjästä, ei suhteella ole missään muodossa tulevaisuutta. Noin pieni lapsi pystyy kyllä unohtamaan jonkun joka oli ikävuosina 2-3 hänen elämässään vierailemassa, vaikka kutsuukin tyyppiä isäksi.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2013 klo 13:15"]
PS. Tulen vaikka lapsenvahdiksi, että pääset hakemaan uutta miestä elämääsi. Älä juutu tuohon, ihan oikeasti.
[/quote]
:DDDD
Loistava vastaus muutenkin.
Itse jatkaisin suhdetta tuommoisena, kuin se nyt on, mikäli mies siihen suostuu, ja katselisin vielä ennen vakavampaa sitoutumista. Mikäli tilanne on nyt mies tai koira, ehkä kuitenkin pitäisin koiran ihan jääräpäisyyttäni, koska tuollainen vaatimus on ihan hölmö, ellei ole vakavasti allerginen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan puolueettomasti: mitä hyvää tuossa miehessä on? Oikeasti? Mikä on niin kallisarvoista, ettet antaisi toiselle vapauttaan takaisin? Miksi sinun täytyy saada suhteenne toimimaan? Ihan turha taistella, jos toinen ei tule yhtään vastaan.
Sulla on perhe: lapsi ja koira, joka hoitaa sohvalla makaamisen ja haukkuu tarvittaessa. MUTTA koira kuuntelee, haluaa miellyttää ja tehdä sinut onnelliseksi.
Eiköhän se ole siinä, niin kuin miehesikin sanoi. Te olette ihan liian erilaisia ja teillä on paljon ongelmia jo nyt, vaikka ette asu samassa taloudessakaan. Kuinka paljon ajattelit muuttua miehesi vuoksi? Miten isoon umpisolmuun kuvittelet taipuvasi hänen mielikseen? Samaan aikaan ukko pitää jääräpäisesti omista rajoistaan kiinni ja haluaa elää rauhassa.
Mielestäni tuo ei vaikuta yhtään lupaavalta yhtälöltä. Päästä siis mies menemään ja keskity perheeseesi: lapseesi ja koiranpentuun. Varmaan myös löydät itsellesi miehen, joka on yhteistyökykyinen, päinvastoin kuin tämä nykyisesi.
Perhemuotoja on monia. Mutta teidän tilanteessa ette asu yhdessä, eli tämä mies on siis äidin miesystävä. Jos homma toimii niin, pitkää se sellaisena. Mies pääsee kokeilemaan perhe-elämää, mutta myös pakenemaan omaan rauhaansa sinne omaan kotiinsa.
Sinä näytät olevan reipashenkinen ihminen, joka uskaltaa tehdä päätöksiä ja uskaltaa myös käyttää elämän elämiseen eikä sen pohtimiseen miten tästä kaikesta selvitään mahdollisimman vähällä vaivalla.