Gilmoren tytöt ja suhde lapseen

Äiti ja tytär voivat olla ystäviä kun he ovat aikuisia. Kiiltokuvasarjoista ei saa oikeaa elämän mallia.

Todellisuudessa Rory olisi ollut ahdistunut perheen äidin roolista.

Mielestäni tuo suhde, sen kehittyminen ja sen herättämät ajatukset on koko sarjan suola.

Alkuasetelma, missä teiniäiti katkoo välit yläluokkaiseen sukuunsa ja taistelee ilman isän ja oman perheen tukea itselleen ja tytölleen hienon, henkisesti rikkaan elämän. Sitten pakon edessä välejä rakentamaan, kaikki se kipuilu. Ja se, missä nyt menevissä uusinnoissa mennään: lopulta on pakko lapsen irtautua äidistä, kun se ei 'oikeassa' murrosiässä ja noin kiinteässä suhteessa onnistunut.

Jos oma poikani olisi ainokaiseni, olisimme hyvin pajon kuin Gilmoret. Roolit ovat valmiiksi noin, ja molemmilla vaikea irrottautua toisesta. Onneksi perheessäni on muitakin jäseniä, niin ei pysty omistautumaan noin toisilleen, on myös  muita yhtäläisen rakkaita.

Kyllä minusta äiti voi olla myös avoin ja kaverimainen, mutta kuitenkin äiti kuten Lorelai on ohjelmassa. Itse pyrin omassa äiti-tytär-suhteessa avoimuuteen tytärteni kanssa. Täytyy muistaa että jo sarjan alusta kyseessä on teini-ikäinen tyttö ja hänen suhde äitiinsä, ei pieni lapsi ja hänen suhde äitiinsä.

Jos suhde ainoaan lapseen on hyvin paljon kuin Gilmoreissa, pitäisikö sitä koittaa muuttaa jotenkin?

Sarja oli viihdyttävä, muttei siinä ollut mitään elämää suurempaa. Miksi olet nin takertunut poikaasi että kuvittelet teille fantasiasuhdetta kuten tvsarjassa. 

Lorelai ei kyllä aina käyttäytynyt kuin äiti. Lapsellinen kiukuttelija joka kadehti oman lapsen suhdetta isovanhempiin. Pitkin hampain suostui, että lapsensa saa haaveilemansa koulutuksen isovanhempien avulla. 

En ole takertunut poikaani enkä kuvittele fantasiasuhdetta. Sarjaan on minun vain helppo samaistua ja mietin onko kaverillinen suhde hyvä vai huono. Elämässämme on niin paljon samaa.

Kutonen varmaan minulta kysyit?

Kaikissa lapsi-vanhempi-suhteissa on kipukohtansa ja voimanlähteensä. Poikani (niin, hän ei ole mikään taapero, vaan lukiolainen)  ja minä olemme läheisiä, meillä on sama harrastus, samanlainen huumori ja viihdymme kitkatta yhdessä. Ihan reaalielämässä, ei fantasiassa :-) Sitten se kääntöpuoli, eli pelkään, että emme osaa irrottautua. Poika tukeutuu päätöksissään joskus liikaakin minuun, siis pohdiskelee esim, kurssivalintojaan ja haluaa mielipiteeni ja tekee usein sen mukaan. Minä suren nyt jo parin vuoden päästä tulevaa yhteiselämän loppumista. Vanhempana sitten tunnistan ja tiedostan nämä, ja kasvatan sekä nuorta että itseäni terveeseen suntaan. Ja kuten sanottu, perheessä on mitakin jäseniä, joten ei ole mahdollisuutta päiväkausia uppoutua äiti-lapsi-suhteen pohdiskeluun, vaan ihan on elettäväkin välillä ;-)

Gilmoressa parasta on tuo kiiltokuvamaisuus ja samalla särmikkyys ja sanailu, se, miten katsoja näkee suhteissa enemmän kuin ihmiset niiden keskellä. Valtavan viihdyttävä ja lämmin, muttei todellakaan mikään ideaali tai haavekuva omasta elämästä.