kriisi, josta selvisit?

Mä olen selvinnyt niin monista kriiseistä (nyt täytyy koputtaa puuta) että täytyy sanoa että aina ne asiat suttaantuvat. Jälkeenpäin kun katson noita kaikkia taaksepäin, koen ne onnenpotkuiksi ja laukauksiksi kohti jotain parempaa.

En selvinnyt.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:57"]

Mä olen selvinnyt niin monista kriiseistä (nyt täytyy koputtaa puuta) että täytyy sanoa että aina ne asiat suttaantuvat. Jälkeenpäin kun katson noita kaikkia taaksepäin, koen ne onnenpotkuiksi ja laukauksiksi kohti jotain parempaa.

[/quote]

Samat sanat! Mun parhain oivallus kriiseistä on se että kohtaa heti tosiasiat; vaikka sattuisi kuinka. Niin kauan kuin on elämää ja elämän edellytyksiä- olet olemassa ja siitä on hyvä lähteä. Elämään kuuluu luopuminen-lopulta ihan kaikesta, josten päästä irti suosiolla siitä mistä pitää. Ja anna itsesi pudota sinne minne olet pudotaksesi, älä turhaan yritä pitää kiinni vanhasta tai jostakin kulissista. Yksi asia on myös puhuminen; älä käperry itseesi vaan puhu- silloin alat saada myös paljon lämpöä ja tukea osaksesi. Kriisiä ei pidä hävetä- ne kuuluvat elämään ja voivat muuttaa elämän paljon parempaan suuntaan.

Kahdenkymmene vuoden masennus ja se, että äitini kohteli minua huonosti kun olin pieni. Selvisin kai vain ajan kanssa ja uskoin aina, että en ole ansainnut kaikkea sitä ikävää voimattomuutta ja ahdistusta ja surullisiutta. 

Mun neuvo onnettomille ihmisille on, että sinä, juuri sinä olet arvokas.

Elämäni ei ole mitenkään sen ihmeellisempää nytkään, mutta minua ei masenna enää ja se on iso asia. En usko, että masennus enää palaa. Tärkein seikka sen voittamisessa oli kun lakkasin syyttämästä itseäni.

Raiskaus, avioero, rankka painonnousu,työttömyys,  yllätysraskaus, loppuunpalaminen, köyhyys, masennus, sukulaisten syrjintä. Tässä nyt jotain, jokaisesta oma kriisinsä- jokaisesta on selvitty.

Nykyään elän tyytyväisenä sinkkuna, menin eroterapiaan, opiskelin korkeakoulutuktkinnon, ostin oman asunnon, painokin on normaali, sukulaisiin en ole juurikaan yhteydessä, masennus ja loppuunpalaminen vei aikaa ja vaati lepoa. Lapset hoidettu ja kasvatettu yksin.Täytyy vain sanoa, etten todellakaan ole sama ihminen kuin 10-15 v sitten, kaikki tämä on todellakin muuttanut minua ihmisenä.Jos huomaan, että joku on avun tarpeessa, yritän todellakin auttaa, koska myös itse olen saanut monta kertaa apua enkä olisi selvinnyt muuten.

Pitkä (=5 v) seurustelu nuorena päättyi siihen, kun selvisi miehen pitäneen jo pari vuotta rinnakkaissuhdetta :( Oikeastaan en tiedä, olenko siitä selvinnyt, sillä vieläkään en osaa luottaa ihmisiin. Varmistan aina "takaportin" ja filosofiakseni on muodostunut: olet oman itsesi varassa, olet yksin, älä luota. 

[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 00:49"]

Pitkä (=5 v) seurustelu nuorena päättyi siihen, kun selvisi miehen pitäneen jo pari vuotta rinnakkaissuhdetta :( Oikeastaan en tiedä, olenko siitä selvinnyt, sillä vieläkään en osaa luottaa ihmisiin. Varmistan aina "takaportin" ja filosofiakseni on muodostunut: olet oman itsesi varassa, olet yksin, älä luota. 

[/quote]

ompa surullista. Kannattaisi yrittää antaa anteeksi miehelle ja itselleen varsinkin. Ihan hullua hukata elämäänsä yhteen vuosia vanhaan pettymykseen. Sinuna hakisin hiukan keskusteluapua.. jos jäät kiinni tuollaiseen pettymykseen se kertoo siitä, että olet kiinni jossakin lapsuudenaikisessa pettymyksessä ja se pitäisi ehdottomasti selvittää. Sulla on yksi elämä- ajatteles nyt- muut jatkavat elämäänsä ja sun elämänsisältösi on hautoa jonkun tyhmän sulle tekemää tyhmyyttä. Arvaas kuinka katkeraksi tulet kun yhtäkkiä huomaat olevasi pitkällä keski-iässä eikä sulla ole muuta elettyä elämää kun roikkuminen toisen sua kohtaan tekemässä loukkauksessa. Nyt ulos sieltä omasta pienestä kammiostasi!

Avioliitto väkivaltaisen narsistin kanssa ja avioero tappouhkauksineen. Selvisin katoamalla kartalta: muutin toiselle puolelle maata töihin, muutin yhteystiedot salaisiksi ja välttelin yhteisiä tuttavia (= miehen ystäviä, minullehan ei sallittu omaa ystäväpiiriä). Istuin yksin pimeässä huoneessa kaiket illat, keskityin hengittämään. Kävin vain päivisin töissä ja kotimatkalla kaupassa. Vuoden päästä aloin käydä ulkona muutenkin, kävelyillä jne. ja katsoa ihmisiä silmiin. Siitä parin vuoden päästä kaikki oli taas hyvin, minä olin oma itseni ja pystyin luomaan uusia ihmissuhteita pelkäämättä.

Kyllä kaikki näköjään menee ihan hyvin, kun ei anna periksi. Aikaa se joskus vie, mutta ihmisikä on pitkä ja pitää vain olla kärsivällinen ja antaa haavojen parantua rauhassa. Edessä on vielä monta onnellista vuosikymmentä.

Hienoa kuulla tai lukea selviytymistarinoita.
Kriiseissä jokaisen omat selviytymismekanismit haastetaan. Kriisi on tilanne, joka sekoittaa pakan, turva muuttuu turvattomuudeksi eikä mikään enää olekaan itsestään selvää. kriisissä aina joutuu luopumaan jostain. Miten siitä sitten voi selvitä?

Antamalla itsensä tuntea tunteet läpi. Käymällä asiaa läpi luotettavien ihmisten kanssa. Olemalla dialogissa itsensä kanssa. Mikä silti on hyvin? Mitä elämääni jää tämän luopumisen (esim. avioeron tai kuolemantapauksen) jälkeen? Miten hahmotan itseni? Miten annan anteeksi? Mitä tarvitsen jotta koen tulleeni tuetuksi? jne

Miksi kaikki eivät selviä? Osaltaan voi olla niin, että peruslähtökohdat ovat niin hatarat, että kriisi vain katkaisee kaiken jaksamisen. Mutta uskon, että suurin osa ihmisistä selviää, jos vain saisi riittävää tukea. Sen tarjoamisesta ovat vastuussa ne, jotka voivat sillä hetkellä paremmin.

Itse ajattelen, ettei elämää missään nimessä mitata menestyksellä ja 'hyvin menemisellä'. Kärsimys kuuluu jossain muodossa jokaisen elämään. Ajattelen, että Jumala on erityisesti kärsiviä lähellä. Ei vaatimassa eikä usuttamassa, ei tuomitsemassa vaan muistuttamassa elämän arvosta.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 10:00"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 00:49"]

Pitkä (=5 v) seurustelu nuorena päättyi siihen, kun selvisi miehen pitäneen jo pari vuotta rinnakkaissuhdetta :( Oikeastaan en tiedä, olenko siitä selvinnyt, sillä vieläkään en osaa luottaa ihmisiin. Varmistan aina "takaportin" ja filosofiakseni on muodostunut: olet oman itsesi varassa, olet yksin, älä luota. 

[/quote]

ompa surullista. Kannattaisi yrittää antaa anteeksi miehelle ja itselleen varsinkin. Ihan hullua hukata elämäänsä yhteen vuosia vanhaan pettymykseen. Sinuna hakisin hiukan keskusteluapua.. jos jäät kiinni tuollaiseen pettymykseen se kertoo siitä, että olet kiinni jossakin lapsuudenaikisessa pettymyksessä ja se pitäisi ehdottomasti selvittää. Sulla on yksi elämä- ajatteles nyt- muut jatkavat elämäänsä ja sun elämänsisältösi on hautoa jonkun tyhmän sulle tekemää tyhmyyttä. Arvaas kuinka katkeraksi tulet kun yhtäkkiä huomaat olevasi pitkällä keski-iässä eikä sulla ole muuta elettyä elämää kun roikkuminen toisen sua kohtaan tekemässä loukkauksessa. Nyt ulos sieltä omasta pienestä kammiostasi!

[/quote] Siinäpä iso tukku oletuksia ja ajatuksia jotka eivät pohjaudu mitenkään tekstiin johon vastattiin. Taisipa kyökkipsykologi kertoa tässä lähinnä itsestään ja omasta elämästään. Vuodatus ei ollut edes aidosti hyväntahtoinen, vaan alentuva ja syyllistävä.

Elämässäni on ollut 3 isompaa kriisiä. Kaikista on selvitty.

20-vuotiaana sairastuin vakavaan masennukseen. Dokasin holtittomasti, ja aloin suunnitella itseni tappamista. 3 kk keräsin kaikkia mahdollisia unilääkkeitä ja rauhoittavia mitä kavereilta ja lääkäristä onnistuin haalimaan. Eräänä heinäkuisena maanantaina päätin lopettaa elämäni koska en nähnyt siinä mitään positiivista. Heräsin 1,5 viikon päästä sairaalassa, enkä tiedä tänäkään päivänä miten olen pelastunut. Alkoi pitkä toipuminen. Parissa vuodessa paranin täysin syrjäytymisvaarassa olevaasta nuoresta takaisin työelämään ja onnellisen elämän pariin.

25-vuotiaana erosin fanaattisen tiukasta uskonlahkosta, jonka seurauksena menetin ytheyden koko perheeseeni ja sukuuni. Koin että masennukseni johtui pitkälti kohtuuttomista paineista joita lahko asetti, enkä voisi koskaan olla onnellinen niin kauan kun yritän elää sellaisten sääntöjen ja ajatusten mukaan joihin en usko ja joita pidän älyttöminä. Tämän asian käsittely on kesken, olen jollain tasolla hyväksynyt asian, mutta hiukan on surua ja katkeruutta vielä jälkellä siitä miksi menetin kaikki rakkaani kun en suostunut elämään onnetonta elämää.

30-vuotiaana erosin miehestäni, joka oli ilm. koko parisuhteen ajan pettänyt minua. Menetin hienon kotimme, taloudellisen turvallisuuden, hyvän statuksen... Eikä silmitön pettymys ja loukkaus parisuhteessa riiittänyt, ex-mieheni päätti tehdä elämästäni helvettiä ja on nyt vuoden ajan mitä erosta on kulunut, yrittänyt kaikin keinoin pilata elämääni ja lastemme elämää. Erosta olen toipunut, koska aavistin pettämisen ja koska mies kielsi kaiken ja alkoi syyttää minua hulluksi, koin eron jotenkin helpotuksena. Olen päässyt jaloilleni, tapaillut uusia miehiä ja elänyt onnellisempaa elämäää kuin koskaan ennen. vaikka menetin erossa paljon, sain tilalle onnellisemman ja vapaamman elämän kuin mitä olisin koskaan voinu edes toivoa.

Suhtaudun elämään siten, että joka asia joka meille tapahtuu, tapahtuu syystä. Kaikella on tarkoituksensa.

Tiedän että elämässäni tulee vielä vaikeita aikoja ja kriisin paikkoja mutta tiedän myös selviäväni niistäkin.

Minä olen muuttunut kriisissäni lähinnä niin, etten enää usko anteeksiantoon. Ennen olin tosi kiltti ja koin syvää huonommuuden tunnetta, kun en pystynyt antamaan anteeksi minulle tehtyjä pahoja asioita ja kääntämään aina toista poskea yhä uudelleen. Sitten läpikäydessäni kriisiäni tajusin, että minun ei tarvitse antaa anteeksi sellaisia asioita sellaiselle ihmiselle, joka ei edes pyydä tai kaipaa anteeksiantoani. Antakoon Jumala anteeksi hänelle. Minä en anna, en pysty eikä minun tarvitsekaan. Se oli todellinen tie parantumiseen minun kohdallani. Todella vapauttava tunne.

Viimeisin kriisi on parasta aikaa terveyteni kanssa, ei se vaadi leikkaavalta lääkäriltä kuin yhden pikku lipsahduksen ja lyhytkin sairausloma venähtää kuukausien mittaiseksi toipumiseksi. 

Tässä auttaa fysioterapia, oma tahto ja perhe. Lisäksi synkän musta huumori.

Edellinen kriisini oli avioero ja sen pitkäksi venynyt loppuunsaattaminen, tapaamissopimusta ei meinattu saada aikaiseksi, ositus oli silkkaa tuskaa eikä mitään kommunikaatioyhteyttä enää ollut ex-puolison kanssa. Tuohon ympättiin vielä muutto ja uusi työ sekä lasten tukeminen uudessa koulussa aloittamisessa ja kaverien löytämisessä niin takki oli todella tyhjä.

Lasten oireiluun hain ja sain apua neuvolan ja terveyskeskuksen puolelta mielenterveyshoitajan taholta, lapset kävivät hänen kanssaan juttelemassa asioitaan ja vähän seurannassakin johtuen isänsä epäluotettavuudesta ja muutosta jne. 

Itse kävin samalla hoitajalla puhumassa niistä asioista joista en voinut puhua sukulaisteni ja ystävieni kanssa.

Tuo vei melkein 2,5 vuotta. Se oli hyvin raskas polku, olin väsynyt jo ennen avioeroa. Avioliiton viimeiset vuodet oli henkistä helvettiä, pari kertaa viimeisinä viikkoina myös fyysistä.

Mitään en silti kadu ja kaikki tuo on tehnyt minusta entistä vahvemman taas kerran. Taipuu taipuu, mut ei katkea. 

Olen käynyt läpi kaksi suurta kriisiä, toinen tuli aivan yllätyksenä, toinen kasvatti voimaansa pikkuhiljaa. Olen selvinnyt, arki on onnellista. Olen paljon vahvempi ja itsenäisempi nyt. Ystävät ja perhe läheisempi. Ihan tavallisesta arjesta olen nyt kiitollinen, kun elämä oli pitkään vain selviämistä. Olen herkempi ja rakastavampi, näen selvemmin. Pidän itsestäni enemmän nyt, en ole menettänyt luottamustani ihmiseen (vaikka olen joutunut todellakin pettymään luottaessani) ja olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että selvisin näin hienosti kamalan raskaasta elämäntilanteesta.