Lue keskustelun säännöt.
Oon paskana
30.03.2013 |
Kun ikää tulee, alkaa menetykset, elmän vaatimat asiat, epäoikeudenmukaisuus jne. tuntua aina vaan raskaammalta.
Menetimme vasta erään läheisen. Se sai minut jotenkin ensikertaa todella tajuamaan kuin koskettaen tämän elämän rajallisuuden, ja on kauhea sanoa, mutta myös jonkin merkityksen. Asia palautti mieleeni myös erään toisen läheisen menetyksen muutama vuosi sitten. Kaikki maailman vääryys on kuin lyönti vasten kasvoja ja erittäin ei-hyväksyttävää! En ymmärrä miten ihmiset voivat tehdä toisilleen pahaa. Ja se ajatus, että kerran täällä ollaan käy koko ajan selvemmäksi... Ja itseensäkin kohdistuva vääryys näkyy koko ajan selvemmin ja sitä on vaikea hyväksyä, kaikkiin tilanteisiin ei edes voi vaikuttaa.
Ei hitsi. Mulla ikää vajaat 40 ja mietin tällaisia ihan tosissani. Musta tuntuu kuin olisin kuihtumassa, jotenkin pikkuhiljaa itsekin kuolisin tän taakan ja ajatusten alla. Kuin joku kasvi jonka elämä on kääntynyt ehtoo puolelle.
Kohtalontovereita? Joku sanomaan, että tämä on vaihe vain? Tästä taas ylöpäin?.
Tieto lisää tuskaa, se käy koko ajan selvemmäksi.
Kommentit (5)
Voipi ollakkin, ikäkriisi. En vaan oo vielä keksinyt nimeä tälle olotilalle, mutta voi toki olla totakin. Ikäkriisiä ennen tässä laajudessa kokemattomana en osaa tyhjentävästi vastata.
Joo, elämä on, epäreiluakin. Oon sen aina tiennyt, kyllä. Nyt se vaan lyö kasvoille jotenkin ihan eri tavalla. Vaikea sanoa, no, tuntonsa on jokaisen elettävä.
Ja rakkaan ihmisen menetys, tai läheiselle rakkaan henkilön menetys, ei koskaan tunnu hyvältä. Onko se sitten omat lapset, jotka herättävät asian uuteen valoon ja ajatteluun, varmasti osin niinkin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vähän vanhempi kuin sinä ja olen myös havahtunut, että todennäköisesti, jos kaikki menee hyvin, olen nyt elämäni puolivälissä. Jo puolivälissä. Mitä olen saanut aikaan? Omasta mielestäni en mitään. Kadehdin lääkäreitä, tuomareita, talousneroja, jotka kaikki ovat opiskelleet ja saavuttaneet jotain, olleet yhteiskunnalle hyödyksi. Minä olen opiskellut hieman, pari lasta synnyttänyt, käynyt töissä ja aika lailla sairastanut. Voisinko vielä saavuttaa elämässäni jotain? Vai onko jo kaikki myöhäistä? Jotain haluaisin itselleni todistaa, ja myöskin muille, että minusta sittenkin on johonkin merkitykselliseen. Olen ajautunut omalle alalleni vahingossa, aina kun käyn lääkärissä, kampaajalla, ompelijalla, kadehdin muiden ammatteja, erityisesti kesäisin kadehdin opettajia. Olisi hienoa osata ohjata laivaa tai lentokonetta tai edes ajaa autoa. Jospa saisin matkustella raunioilta toisille kaivamassa muinaismuistoja tai olla edes salapoliisi ja ratkaista monimutkaisia rikoksia. Mä olen vaan mä, vuodet vierii ja mitä musta oikein tuli? AV-mamma?
Nelonen, meillä on tosiaan nyt joku ikähomma/rajapyykki tai jotain.
Näen meitä "vanhempien" opiskelevan ja tekevän vaikka mitä. Mekin voidaan!!!!
Tsemppihalit! Ja kesää kohti!
Ps. yritetään muistaa ajatella rakkaittemme lisäksi itseämme tässä arjen kekellä...
Ap
Kesää kohti Ap, samoilla aaltopituuksilla.
T: nelonen
en ihan ymmärrä, mistä elämän vaatimuksista puhut...kuolemasta vai? eihän se elämä ikuisesti jatku kellään ja joka niin luulee on todella naiivi...mutta eihän kuolemakaan epäreilu voi olla koska jonkun pitää lähteä että tilalle voi tulla joku toinen...eikä se elämäkään reilua ole, ei ole koskaan ollutkaan...pettymyksiä tulee ja niihin kyllä tottuu...sulla on ikäkriisi menossa...