Ihan lähellä hairahtua

Voi paska tätä arkea.

Mä tiedän ettei ole edes oikeita ongelmia, mutta perusarki puuduttaa. Ei jakseta miehen kanssa oikein kumpikaan vaivautua että olis jotain intohimoa suhteessa, vaikka vähän tekee mielikin. Ei vaan sellaista suurta paloa ole. Paitsi että on, jos jaksaa aloittaa, mutta jotenkin ei vaan huvita.

Pienet lapset, töitä ym. On yhteistäkin aikaa, muttei jakseta suunnitella mitään kivaa, venytään kotona vain.

No tätähän se on, kyllä mä tiedän.



MUTTA tiedän senkin, miten helposti tästä nyt lipeää aidan toiselle puolelle, missä ruoho aina vihreämpää. En mä oikeasti halua, meillä on niin paljon hyvää.

Mutta enpä luota edes itseeni, saati mieheen, kun tuolla tyttöjen tai poikien kanssa mennään kylillä. Ei tarvittais montakaan sanaa ymmärrystä joltain kivalta tyypiltä ja homma olis selvä.

Onko ratkaisu se, ettei mennä erikseen ikinä mihinkään vai mitä hittoa tässä keksii piristykseksi?