Me jäädään ypöyksin kun meidän äidit kuolee. Tuntuu ihan hirveältä.

Olen yh:n ainoa lapsi. Äitini kuoli alkuvuodesta. Mulla on muutama sukulainen, joiden kanssa joskus soitellaan. Eivät lähettäneet joulutervehdyksiä, vaikka minä lähetin heille.

Vietin joulun ihan yksin, ja samoin uudenvuodenaaton ja -päivän. Ne pari ystävääni, joiden luo olisin voinut mennä, olivat kumpikin matkoilla.

Mutta - olen ollut ihan onnellinen yksinäni. Olen lukenut hyviä kirjoja, katsonut muutaman hyvän leffan, kattanut pöydän kauniiksi ja syönyt hyvää ruokaa. Ei se yksin oleminen niin kamalaa ole. Minä viihdyn hyvin yksinäni.

Noin 15 vuotta sitten olin häissä, joissa oli pääasiassa ystäviä, sukulaisista oli kelpuutettu vain omat vanhemmat. Nyt molempien vanhemmat ovat kuolleet aika nuorina, ja tuo perhe on samalla tavalla kauhuissaan kuin ap eli "me jäätiin ihan yksin".



Jos ei halua sukulaisia edes häihinsä, niin miten olettaa, että nämä pitäisivät yksipuolisesti yhteyttä?

Äitini kuoli kun olin 13-v, ja isäni kun olin 30-v. Sukulaisiini en ole ollut yhteydessä. Mutta tuossa välissä perustin oman perheen. Ystäviä mulla ei oikeastaan ole, työkavereita kylläkin.



En tiedä mitä tarkoitat tuolla monikolla, että "me jäädään ypöyksin kun meidän äidit kuolee"? Teitä on siis kuitenkin kaksi?



Voimia sinne, ja älä nyt mieti äitienne kuolemaa. Äidit useimmiten kuolevat ennen lapsiaan, mutta ei kukaan tiedä milloin se tapahtuu. Ehdit sitten elää sen asian kanssa, kun niin aikanaan käy.

Onko äitisi siis sairas tai onko hänen kuolemansa jotenkin "nurkan takana" kun tuollaista mietit? Vai ahdistaako asia sinua muuten vain? Oletko kovin nuori, joutuisitko huolehtimaan sisaruksistasi, jos äitisi kuolisi?



En osaa jakaa tuntemuksiasi, jos oma äitini kuolisi, olisin äärettömän surullinen, mutta en kokisi jääväni mitenkään yksin. Kaipaisin äitiäini, päivittäin ja kauan, surisin ja surisin myös muiden kuin itseni puolesta. Sisarukseni, jotka ovat minua nuorempia, tarvitsisivat minua, joutuisin ottamaan paljon vastuuta heistä.



Kuolema on surullinen ja pelottava asia, mutta kuitenkin luonnollinen. Jos asia ahdistaa ap sinua noin tavattomasti, voisitko saada jotain keskusteluapua/terapiaa/kriisiapua?

Sisaruksesi ja sinä? Puolisosi ja sinä? Suomessa on monia ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin. Et ilmeisestikään kuulu heihin.

Jos ajattelette sukupuuta, jossa neljä isovanhempaa, jotka tunsivat kaikki lastenlapsensa, joita kait ainakin jotain 35 - siis serkkuja keskenään.



Kun isovanhemmat kuolivat, niin kukaan ei pitänyt yhteyttä keneenkään jostain omituisesta syystä, vaikka asuivat samalla paikkakunnalla. Nyt ovat sitten isovanhempien lapset eli näiden vanhemmat kaikki kohta kuolleet. Kolme todella vanhaa on jäljellä. Näiden lapsilla ei ole juuri lapsia. Jos on jokunen niin on lähtenyt pois Suomesta. Siis iso läjä yksinäisiä serkkuja jäljellä, jotka ovat kaikki jääneet ypöyksin ja joista osa ei pidä mitään yhteyttä sisaruksiinsakaan tai hyvin vähäistä. Siis tämä porukka tarttis ny jotenkin saada yhteen. Mutta miten? Ja onks kaikista jostain syystä (mikä syy???) tullut niin outoja, että eivät haluakaan vaan valitseva ypöyksinäisyyden ja kuolevatkin sitten yksin.



Onks muita tämmöisiä porukoita? Ymärtääkö kukaan tämmöistä meininkiä?

Rakastan omaa äitiäni mutta ymmärrän elämän kiertokulun. Oma elämäni on rakennettu ja pysyy raiteillaan vaikka vanhemmat kuolevatkin. Toki jos äiti auttaa joka päivä lasten hoidossa ja maksaa vaikkapa kauppaostokset, niin sitten on varmaan kriisin paikka.

Ettekö muita tunne kuin sukulaisia? Minulle ystävät ja kaveritkin ovat läheisempiä kuin sukulaiset. Ei ihminen ole mukava ja rakas sen takia että on sukua. Mulla on hyvin vähän yhteistä sukulaisteni kanssa.



Äitini on mulle rakas ja tärkeä, mutta ei mitenkään läsnä jokapäiväisessä elämässäni.

Mutta rakkain ainakin mulle oli oma äiti, joka kuoli tänä vuonna. Sitä ei korvaa kukaan. Sitä rakkautta ja niitä järkeviä neuvoja kaipaan ikuisesti.

Minulla on sisaruksia kaksi, toista näen pari kertaa kuussa, soittelemaan kerran viikossa. Toista näen 4-6 kertaa vuodessa ja aina vanhempien luona/ kanssa. Tähän menettäneet yhteyden, jos vanhemmat kuolee.



Ilman sisaruksiani kokisin olevani yksin. Tässä yksi syy, miksi halusimme toisenkin lapsen ja miksi olisin halunnut kolmannen. Aina ne kemiat ei kohtaa ja yksin on kamalaa olla.



Mieheni on erittäin läheinen siskonsa kanssa ja heidän lapsillamme on myös läheiset välit. Tuo on parasta mitä lapselleen voi tarjota, läheisiä ympärillä.



Myös kavereilla voi tätä tarjota, mutta aika harvoin kavereiden lapsista tulee omien lasteni elinikäisiä ystäviä. Näin ei tapahtunut meillä, vaan ne hyvät ystävät ovat hiljalleen jääneet etäiseksi ja lasten kavereiden vanhempia näkee enemmän. Ei heitä silti kutsuta joulupöytään.

Olen yrittänyt etsiä heistä joitakin, koska ei ole mitään syytä miksi ystävyys olisi lopahtanut. Mutta yllätys, yllätys, ketään ei löydy. Eiväthän he kaikki ole voineet haihtua jonnekin ulkomaille tai kuolla. Miten niin moni täällä voi kadota noin perusteellisesti. Olisko joku joka tietäisi miten etsiä vanhoja tuttuja? Oikeastaan ei ole niitä, jotka olisivat kateissa avioliittoon liittyvän nimenvaihdoksen vuoksi. Yksi sellainen hassu juttu oli kun eräällä politiikolla oli avustajanaan nuoruuteni kaverin täyskaima. Piti tietysti tsekata ettei ollut sama henkilö eikä sitten ollutkaan. Kaikista hassuinta oli vielä, että tuo täyskaima pyöri niillä maantieteellisillä asuinnurkilla, jossa minulla on sukujuuria. Siis en löydä mitään! Taidan olla huono etsimään tai sitten on kamalaa epäonnea. Porukoilla ei ole salaisia numeroita, mutta eivät sit kait käytä oikeita numeroitaan vaan jotain muita numeroita, joista heitä ei tavoittaisi. Tää tämmöinen ei kyllä ihan istu, mutta mitä voisin asialle tehdä?