UUSI VAKAVA SUHDE...
Onko muita joita pelottaa eron jälkeen uuden vakavan suhteen aloittaminen? Olen tapaillut miestäni nyt 4kk ajan, lapset ja hän ovat tutustuneet toisiinsa ja pitävät kovasti. Nyt suunnitellaan yhteen muuttamista ja asuntolainan ottamista.. liian nopeastikko?? Olen varma tunteistani, rakastan tätä miestä valtavasti. Pelkään että hankin joskus jättää, pettää ja valehtelee. Onko talllaiset tunteet ihan tuulesta temmattuja, toisalta mitään hyvää ja ihanaa ei voi elämässä saada jos ei koskaan enään uskalla elää.
Ehkä olen liian haavoilla erosta, olimme yhdessä 13v. erosta nyt 1,5v. Kaikki se valehtelu ja väkivalta jätti aikamoiset arvet sieluun. Enkä tahtoisi enään ikinä kokea samanlaista.
Uuden rakkani kanssa olen tästä asiasta puhunnut totta kai, se on hänessä ihanaa, että voin kaikki tunteeni hänelle kertoa ilman raivostumista.
Ymmärrystä ja haleja saan asiatiimoilta yltäkyllin, mutta ratkaisun hän antaa nyt minun käsiini koska minähän se epäröin. Ei tahdo mitenkään painostaa.
Olenko ihan hölmö? ihana ihminen jonka kanssa voisin jakaa elämäni , lapsetkin tulevat hänen kanssa toimeen.... mutta oma aivojeni takaseinä tuuttaa ja kovaa.
Muita samoja kokeneita??? Miten jatkoitte eteenpäin?
Kommentit (2)
menimme naimisiin 6kk:n yhdessäolon jälkeen ja 2kk häistä hankimme yhteisen lapsen, joka on nyt 1,3v. Minusta se oli silloin ja on edelleenkin ihan luonteva ratkaisu. Molemmat olivat asuneet lastensa kanssa 1-2v yksin ja edellinen liitto ja sen pulmat oli puitu. Nykyään molemmat ajattelevat, että olipa harmi, ettemme tavanneet aikaisemmin.
Lapset 6,7,8 ja 1v ovat sujahtaneet perheeksi erittäin helposti ja ristiriidoitta. Nykyään (kohta 3v yhteenmenosta) kaikki kokevat olevansa yhtä perhettä. Luulen, että sopeutumiseen olisi tarvittu pidempi aika, jos lapset olisivat olleet isompia.
Aika harvoinhan käy niin, että molemmat toteavat, että se on nyt tässä. Aikuisena ja yhden eron kokeneena on viisaampi kuin nuorena ensimmäisen kerran avioituessaan. Jos arvot, tapa elää jne. ovat yhteneviä, niin suhteella on hyvä mahdollisuus onnistua.
Minusta meillä on se etu, että meitä eivät ole tuoneet yhteen mahdollisuus perustaa perhe, yhteiset lapset tms, vaan se, että vain sovimme toisillemme todella hyvin. Suhde on siis tosi vahva, emmekä ole kompastuneet siihen, että ollaan vain äitejä ja isiä, ja unohdetaan parisuhde senkään jälkeen kun yhteinen laspi on syntynyt.
Parisuhdeasioissa ole mitään ainoita oikeita ratkaisuja. Jos pelottaa niin kannattaa varmaan vähän odotella rauhassa, kunnes ei pelota. Jos kaikki tuntuu olevan hyvin, niin eteenpäin vaan. Perheelliset tietävät hyvin, että mahdollisuuksia tavata, jos molemmilla on lapsia, ei niin kovin paljon ole, jos eletään eri huusholleissa.
Itse olen seurustellut miesystäväni kanssa nyt päälle kaksi vuotta. Erostani olu kulunut noin 4 kk kun tapasimme, lapseni olivat silloin 1 ja 3v.
Yhteen emme ole muuttamassa. Tapailemme viikonloppuisin ja työlounaidén merkeissä lähinnä. Suhde on vakava mutta en usko että tämän vakavammaksi menee. Mies ei osaa ajatella elävänsä meidän kanssa asuttuaan aina yksin sekä arvostaa omaa tilaansa ja rehellisesti sanoo ettei ole valmis isäpuolen asemaan. Itse en osaa kuvitellakkaan ottavani riskiä taas ja jakavani elämäni ja talouden. Niin varma en ole että uskaltaisin asettaa lapseni siihen asemaan että ero voi olla taas edessä. Ja isoihin lainoihin en halua sitoutua muutenkaan enkä kenenkään kanssa.
Olisihan siinä puolensa. Rahallisesti varsinkin kuin kaikkea ei tarvitse maksaa itse sekä arjen pyörityksessä. Mutta meillä on ihan hyvä näin. Olemme toki puhuneet hynttyiden yhteen lyömisestä mutta ei olla siihen kumpikaan valmiita millään tasolla vielä. Tottakai sitä ikävöi ja kaipaa enemmän yhteistä aikaa mutta pärjäillään nyt näin koska se on tällä hetkellä meille kaikille paras vaihtoehto.