Miten muistaa vauvansa menettäneitä vanhempia?
Lähipiirissämme tapahtui kamala tragedia: läheisemme menettivät ensimmäisen lapsensa pian syntymän jälkeen. Vauva oli kuollessaan niin pieni, ettemme ehtineet vielä muistaa heitä millään lailla saati sitten onnitella. Miten voisin muistaa tuota perhettä? Tuntuu hirveältä, jotenkin kylmältä, lähettää sinne pelkkä adressi, varsinkin kun kyseessä on tosiaan meille hyvin läheiset ihmiset.
Kommentit (9)
Itse ajattelisin, että antamanne apu ja tuki olisivat tuossa tilanteessa tärkein tapa muistaa perhettä. Me menetimme vauvamme viime keväänä ja lämpimimpänä muistona näin jälkikäteen ajatellen oli ystäviemme läsnäolo...
Tuossa tilanteessa adressit tuskin ovat paras tapa muistaa...
Tämä siis oma mielipiteeni...
Naapurit muistivat meitä kauniilla, hennolla, pienellä kukkakimpulla. Mukaan oli liitetty kortti, johon oli kirjoitettu ihana runo. Se todella lämmitti ja oli " riittävästi" siinä tilanteessa. Sukulaisilta emme ole kuulleet edes pahoitteluja.
Kenenkään läsnäoloa en ole kaivannut vaan halusimme viettää aikaa oman perheen kesken.
Tuolla läsnäololla meinasin sitä surussa mukana elämistä... Lapsen menetys kun on sen verran vaikea asia, että siihen ei monesti osata suhtautua...
Sen verran tuohon edelliseen kirjoittajaan vielä... siinä samaa mieltä että ennemmin muistaa jollain pienellä kimpulla tai esim. tuikulla...
Me saatin naapureilta kaunis tuikku...mutta sitten taas toisaalta...en minä ainakaan pysty katsomaan ko. esinettä ilman että suunnaton suru valtaa aina mielen...että ehkä ne kukat kuitenki...
Puhelimessa voi tietysti jutella, mutta siitä ei ainakaan vielä tule mitään, kun se on pelkkää itkua. Mitä mieltä olette, voisinko ostaa hopeisen valokuvakehyksen vauvan kuvaa varten perheelle? Onko sekin liian tuskallista ajatuksena laittaa siihen kuolleen vauvan kuvaa? Toisaalta itse ajattelisin, että nimenomaan valokuvat olisivat erityisen tärkeitä surutyössä ja myös vauvan muiston vaalimisessa.
Ehkä joku koriste-esine voisi olla kivempi... ei meillä ainakaan ole esillä kuolleen vauvamme kuvaa..ei se tunnu jotenkin luonnolliselta... Eiköhän nämäkin jutut ole aika tapauskohtaisia...puhun siis vain omasta puolestamme...
Mitenköhän osaisin selittää tuon läsnäolon... tarkoitin vain että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä..toiset jaksavat kulkea siinä surussa mukana ja toiset eivät pysty/halua olla sen kanssa missään tekemisissä...
Tarkoitin vaan että kannattaa olla tukena...
Tinkuliini:
Puhelimessa voi tietysti jutella, mutta siitä ei ainakaan vielä tule mitään, kun se on pelkkää itkua. Mitä mieltä olette, voisinko ostaa hopeisen valokuvakehyksen vauvan kuvaa varten perheelle? Onko sekin liian tuskallista ajatuksena laittaa siihen kuolleen vauvan kuvaa? Toisaalta itse ajattelisin, että nimenomaan valokuvat olisivat erityisen tärkeitä surutyössä ja myös vauvan muiston vaalimisessa.
Kaksi lastani haudanneena voisin sanoa, että ainakin itse toivoin läheisiltäni sitä, että he olivat surussa mukana. Itseäni kukat ahdistivat, koriste-esineet toivat myöhemmin lohtua. Soita ystävällesi; mitä se haittaa, että se on itkua. Aivan liian moni jättää soittamatta sen vuoksi, että ajattelee sen olevan vain itkua. Yksi kauempana asuvista ystävistäni oli kullanarvoinen surun ensiviikkoina - hän soitti päivittäin ja sanoi, että toivota minut vaikka alimpaan hel... mutta soitan jokaikinen päivä. Voit olla puhelimessa hiljaa, itkeä, huutaa, vaikka lyödä luurin korvaan, mutta soitan silti; haluan kuulla että olet olemassa. Sitten kun hän havaitsi, että tulen selviämään hengissä, soitot hieman harvenivat. Mutta edelleen hän muistaa soittaa usein ja ennenkaikkea kysyä, miten jaksan. Liian monet vaikenevat asiasta ja ovat kuin kuollutta lasta ei olisi ollut olemassakaan. Ja se satuttaa että läheiset tuntuvat unohtavan kuolleen vauvan heti kun vain voivat. Siitä surusta ei pääse koskaan yli, mutta sen kanssa oppii elämään. Jos vielä jaksat vuosien päästäkin muistaa lapsen syntymä- ja kuolinpäivät ja laittaa edes tekstiviestin tai soittaa sinä päivänä, teet ystäväsi enemmän kuin onnelliseksi.
Kahden enkelin äiti
Minä myös menetin vauvan keväällä. Nyt jälkeenpäin tuntuu todella tärkeältä se, että läheiset muistivat jotenkin... Ihan sama oikeastaan miten. Joku leipoi hautajaisiin, toinen antoi rahaa, kukkakimpun , kortteja,kynttilän,...
Näistä nousee mieleen eräs muistaminen. Ystävä antoi pehmeän fleecepeiton rullalla ja sanoi ,että purista sitä sylissäsi silloin kuin syli tuntuu tyhjältä ja kaipaat kovasti vauvaa. Tämän peiton alla makasinkin pari viikkoa kotona sohvalla ja olikin todella tarpeen ,sillä palelsin aivan kamalasti.
Nytkin vielä kun kiedon peiton ympärilleni ,tulee lämmin olo siitä.
Esineistä vielä; haittaako se vaikka vauva tulee mieleen niitä katsellessa? Onhan se osa surutyötä. Ja luultavasti menetetytkin lapsen tulevat olemaan äidillä mielessä samalla tavalla kuin elävätkin lapset. AINA.
Kai tuo suru on aika omanlaisensa juttu... kaikilla taitaa olla oma tapansa käsitellä sitä... ja ilmeisesti se että kuinka kauan siitä synkimmästä ajasta nouseminen vie on myös ihmisestä riippuvaa...
Mukavaa kuulla että joku osaa nähdä jotain positiivistakin surun keskellä...
Meillä nuo tavarat lähinnä ahdistavat ja sillä kait tuo vauvan huonekin on pysynyt koskemattomana...
Edellinen kirjoittaja mainitsi että lapsen kuuluukin olla mielessä... ja niinhän se tietysti onkin...meillä ei ainakaan ole mennyt päivääkään ilman ajatuksia pojastamme... se kaipuu ja ikävä ovat vain itsessäänkin vielä liian vaikeita asioita, ja nuo kaikesta muistuttavat esineet eivät ainakaan meitä ole kovinkaan auttaneet...
nyt poikettiin alkuperäisestä kysymyksestä...mutta kuitenkin...
sippu & pikku enkeli 3.3.07
meillä kuoli esikoinen 3v sitten ja läheisten ystävien tuki oli tärkeää.ja valokuva kehyksestä sen verran,että meillä kyllä on tyttäremme kuva esillä kahdessakin paikkaa,sillä hän on/oli perheen jäsen,niin kuin seuraava lapsemmekin ja muuta meillä ei hänestä enää ole..vain valokuva.parasta mitä voit ystävänä tehdä,on kuunnella vaikka aluksi vain sitä itkua..myöhemmin sitten jo puhetta asiasta.tuntu että jotkut ystävät olettivat esim 6kk jälkeen lapsen kuolemasta että asia on jo pois päiväjärjestyksestä ja siitä ei enää puhuta.oikeasti olin sillon edelleen sumussa ja surun keskellä,kaipasin kuuntelijaa.ja tuntui hyvältä kun ystävät osanoton yhteydessä myös onnittelivat,sillä olihan meistä tullut isä ja äiti!!!surullista että emme saaneet pitää vauvaa vaan syli oli tyhjä,mutta tuntui hyvältä että läheiset tajusivat että olemme silti vanhempia,aivan kuten he keiden lapset ovat elossa.uskon että ystävänne arvostavat puhelua ja kysymystä,kuinka voit?ja sitä että kerrot olevasi vaikka keskellä yötä valmis kuuntelemaan jos kaipaavat kuuntelijaa.