Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli huonosta äiti suhteesta?
20.09.2012 |
Olen vasta nyt parin vuoden sisällä ymmärtänyt kuinka paska oma äitini oli mua kohtaan.
Hän mm. haukkui mua läskiksi, vaikka olin ihan normipainon alarajoilla. Musta ei hänen mielestään ikinä ollut mihinkään, kysyin lapsena voisinko aloittaa uuden harrastuksen, äitini vastaus oli että ei susta oo siihen. (olin joku 8-9v)
Eikä musta hänen mielestään olisi ollut lukioonkaan, keskiarvoni ysiltä päästessä oli ihan normi (8,jotain)
En päässyt ikinä kampaajalle, kosmetologille, en saanut uusia vaatteita kun harvoin. Muutin omilleni 17v, äitini vei jopa elatustukeni. Autokoulua ei ruvennut maksamaan, muusta puhumattakaan.
No, pikkusisareni on nyt lähestymässä 18v ikää, hän asuu kotona. Hän saa uusia merkkivaatteita joka kk, käy kampaajalla yms. Hän meni lukioon vaikka huonompi ka kuin minulla ja äitini mielestä hänestä on johonkin, eli menee kuulemma yliopistoon. Hän saa polttaa tupakkaakin, äitini jopa ostaa sen. Äitini maksaa hänen autokoulun ja ostipa jopa muutaman tonnin autonkin valmiiksi.
Noh, en haluaisi olla katkera ja tottakai toivon vaan hyvää pikkusisarelleni, eihän äitini käytös hänen vikansa ole.
En vaan tiedä miten pystyn asioiden kans enää elämään, joka kerta kun äitini luota lähdemme niin vaan itken.
Pitäisikö käydä ammattilaisen luona juttelemassa, en tiedä miten se auttais... Miehelleni olen kaikesta puhunut, hän kyllä kuuntelee mutta ei sekään auta mitään :/
Miten voikin jotakin ihmistä inhota ja rakastaa samaan aikaan niin paljon?
Kommentit (7)
Kurja tilanne myös sullakin (ollut).
Mun äitini ei käytä alkoholia eikä huumeita, on ihan "normaali työssäkäyvä".
Olen myös 25v.
Harmittaa jos välit katkaisen, menee lapsilta mummo :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poistin äitini elämästäni. Ensin annoin itselleni luvan suorastaan vihata häntä. Sitten ajattelein, että minun ei tarvitse olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ja ah, kuinka vapauttavaa se olikaan! Äiti parka, joutuu joka päivä elämään itsensä kanssa, mutta minun ei tarvitse!
missään yekemisissä narsistisen , alkoholisoituneen äitini kanssa.
Ja olen käynyt terapiassa 2 vuotta . Pikkuhiljaa elämä voittaa, olen nyt 25v.
Olen sinua vanhempi ja monta vuotta vei itselläni päästä sen asian yli.
mun äitini on aivan tunnevammainen ja piittaamaton. Lapsena antoi isämme hakata meitä lapsia, todella rankkaa väkivaltaa, ja äiti vain kutoi sukkaa vieressä tai luki naistenlehteä kun vieressä raivopäinen isä hakkasi naama punaisena tuskanhuutoa parkuvia lapsiaan. Ja yleensä ilman syytä vielä, ei siis tullut remmiä siksi että olisimme olleet tuhmia, vaan siksi kun isää itseään joku nyppi ja hän purki oman stressinsä hakkaamalla meitä lapsia.
Äiti salli tuon kaiken, salaili ja piilotteli vammoja, ei tullut koskaan väliin eikä hakenut apua.
Aikuisena kotoa pois muuttaessani äitini vetäytyi elämästäni täysin, ei vain enää koskaan soittanut, pyytänyt kylään, ollut kiinnostunut kuulumisistani. Ei koskaan huomioinut mitenkään, esim ei joululhajaa tai korttia, ei edes soittoa synttärinä, äitiäni ei vain kiinnostanut enää lapsensa elämä.
Naiivina ajatelline että lapsenlapset muuttaisivat tilanteen, mutta eivät muuttaneet, äiti ei ole yhtään kiinnostunut lapsenlapsistaan, ei halua tavata, ei halua pitää yhteyttä, ei soita tai tule käymään. Ei ole nähnyt lapsiani kuin ihan pari kolme kertaa ja ei puhettakaan että olisi joskus auttanut lasten kanssa mitenkään. Ei todellakaan.
Olen käynyt terapiassa äitini takia, ja siellä sain vain sen ohjeen että asia pitää hyväksyä. Pitää hyväksyä että juuri minulle kävi nyt näin, juuri minä sain paskan äidin, juuri minun elämälläni oli surkeat lähtökohdat kun lapsena jouduin hakatuksi, kaltoinkohdelluksi, äitini henkisesti hylkäämäksi ja laiminlyömäksi. Asiaa ei voi mitenkään muuttaa tai parantaa, se pitää vain hyväksyä. Ei se helppoa ole, monet itkut ja raivot sitä saa parkua, ja "miksi juuri minä" kysymykset miettiä, mutta elämä vain ON. Epäreilua, arvaamatonta, epäoikeudenmukaista.
Erään kerran terapeuttini sanoi (hieman äkeissään kun olin ruikuttanut taas kurjuuttani) oikein viisaan lauseen, hän kysyi että "miksi sinun elämäsi pitäisi olla parempaa kuin muiden"? Se oli aika viisaasti sanottu, sillä onhan se niin että monilla on asiat tuhat kertaa paremmin, mutta monilla vielä huonomminkin. Ei toisiin vertaaminen auta mitään.
Mutta ap, sinulle sanoisin että ota reilusti etäisyyttä. Itsekin tein niin. Koska äitini ei välitä minusta, niin minäkin lopetin kaiken yksipuolisen yhteydenpidon häneen. VIimeksi ollaan nähty viisi vuotta sitten, sen jälkeen yksi parin minuutin puhelu kolme vuotta sitten. Siinä kaikki. Meillä ei ole mitään suhdetta, välejä, luottamusta tai rakkautta, koska äitini ei siihen pysty eikä sitä halua. Ei silloin kannata jäädä hakkaamaan päätään seinään!
PS: minullakin yksi sisarus on äitini kullanmuru. Itse en ole saanut penniäkään rahaa eikä ole koskaan autettu missään, mutta yhdelle sisarukselle on maksettu kymppitonnien opintoavustukset, ostettu pari autoa, kerrostaloasunto ja nyt vanhempani rakentavat hänelle lahjaksi omakotitaloa. Tällekään asialle ei vaan voi mitään, sekin on vaan pakko HYVÄKSYÄ. Toki se tunteita herätti (kateus, v***tus jne) mutta asia ei ole minun vaikutuspiirissäni.
Suosittelen AP:lle terapiajaksoa jos asia tuntuu vaikealta hyväksyä, ja jos sinulla on lapsia niin voit päästä neuvolapsykologille ilmaiseksi. Monesti jo neuvolapsykologin käyntikerrat (yleensä 5-10 ilmaista kertaa) auttavat tosi paljon asian käsittelyssä ja sen hyväksymisessä.
Kaikkea hyvää sinulle!
Mulla on kanssa 2 lasta , 6- ja 4-vuotiaat. Heillä on mummo isänsä puolelta eivätkä he osaa toista mummoa edes kaivata kun eivät ole tavanneetkaan.
Haastavinta on oma äitiys, olen ihan hermoheikko kun pelkään muuttuvani omaksi äidikseni. Onneksi minulla on valtavan tasapainoinen mies ja aivan upea anoppi , jolta olen oppinut paljon äitiydestä. Tärkeää on ollut se, että on osannut hakea apua. Olen käynyt myös neuvolapsykologilla puhumassa lasten kasvatuksesta ja esikoisen ollessa vauva meillä kävi sellainen vauvaperhetyöntekijä kotona joitakin kertoja auttamassa varhaisessa vuorovaikutuksessa.
Synnytyspelkopolilta sain myös paljon apua.
Hae apua ja lopeta äitisi tunteiden ajattelu. Mieti omia tunteitasi ja usko niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tosiaankaan ole ainoa tässä maailmassa, joka tuon kokee. Muista kuitenkin tämä -asia ei ole sinun syysi!! Selvitä tämä itsellesi niin voit jättää jäähyväiset tapahtuneelle.
Terapeuttisi ei mielestäni ollut kovin ammattimainen herättäessään kysymyksen -miksi sinun elämäsi pitäisi olla parempaa kuin muiden. Vastaus on, että kaikkien lasten elämän pitäisi olla parasta mahdollista ja turvallista ilman ehtoja. Se on vanhempien suoranainen velvollisuus pitää huoli tästä ja olla myös oikeudenmukainen kaikkia lapsiaan kohtaan.
Valitettavasti saattaa olla niin että jotain lasta vaan rakastaa jo syntymästä lähtien enemmän kuin muita. Raamatullisina aikoina Jaakob rakasti enemmän Joosefia kuin muita 11 poikaansa, joten ei ole nykypäivän juttu. Toivoisin tutkijoiden joskus selvittävän tämän asian miksi näin on!
Ystävälläni oli ihan sama asia kun velipoika sai kaiken 10x mistä ystäväni jäi paitsi. Villasukkiakaan ei saanut ja piti laittaa sanomalehti kenkiin. Jauhoimme usein tätä tunnevammaa ja lopulta hän pääsi asian yli. On muuten välit perheeseenkin korjattu. Syytä hän ei tiedä vieläkään mutta epäilys on, että hänen takiaan vanhemmat joutuivat avioitumaan. Siltikään se ei ole hänen syy!
Nykyään ystäväni elää varsin kivaa elämää kaikin puolin:)
missään yekemisissä narsistisen , alkoholisoituneen äitini kanssa.
Ja olen käynyt terapiassa 2 vuotta . Pikkuhiljaa elämä voittaa, olen nyt 25v.