En tiedä kuinka kasvattaa miellyttämisenhaluista ja herkkää ekaluokkalaista.

vie nyt aluksi vaikka sellaiselle Skidikantti-kurssille tai vastaavalle. Anna lapsen näyttää negatiiviset tunteensa kotona, älä hermostu tai kiellä kun lapsi kiukuttelee. Kehu rohkeudesta ja siitä kun lapsi pitää omaa puoltansa. Toisaalta kannattaa nostaa esiin ja kehua myös niitä lapselle luontaisia hyviä puolia, että on empaattinen ja hyvä kaveri.



Ja aina voi viedä psykologin/perheterapeutin juttusille.



Mulla on itsellä herkkä ja yliempaattinen lapsi, jonka kanssa on ollut vähän saman tyyppisiä ongelmia. Kävimme sekä skidikantti-kurssilla että pari kertaa juttelemassa yksityisen perheterapeutin kanssa. Auttoi ainakin minua hahmottamaan ongelmaa ja suhtautumaan siihen rakentavasti. Lapsi on nyt 4-luokkalainen ja reipastunut selvästi.

Mun reilusti ylireipas ja vähän jopa vaikea lapseni oli leiponut tälläistä tapausta reilusti yli vuoden ja teetättänyt sillä kaikkea tyhmää. Yleensä oma lapseni saa nenilleen ja on nöyrtynyt siitä, mutta tämä lapsi oli mahdollistanut lapseni rankan kiusaamisen, pomottamisen ja pakottamisen.



Lapsessani on paljon keskeneräisiä asioita, mutta tämä oli hyvin surullinen juttu, että kaksi erilaista temperamenttia voi johtaa näin huonoihin asioihin.



Kiltin lapsen äiti lopulta soitti ja sanoi, että tytöt eivät enää tapaa kuin koulussa. En mitenkään väitä, että tilanne ei olisi ollut lapseni syy, mutta tälläisiin tilanteisiinkin voi liian kiltti lapsi joutua. Varsinkin isompana, kun seura tekee kaltaisekseen.

lapsena tuon tyyppinen, reipas ja iloinen, mutta miellyttämisenhaluinen. Koska olin myös lahjakas, koulussa kaiken tekeminen oikein oli helppoa ja siten sain niitä kehuja.



En tiedä mitä skidikanttijutuissa tehdään, mutta ei mulla sinänsä ollut ongelmia puoleni pitämisessä. Onnistuin pitkään olemaan niin mukava ja pärjäämään hyvin, että olin pidetty tai ainakin neutraali kavereille, joten ei tullut vastaan tilanteita, joissa olisi tarvinnut sen kummemmin puolustautua. (Jonkin verran toki osasin pitää puoliani, kiitos isomman sisarukseni.)



Mutta jos voisin palata lapsuuteeni, yhden asian opettaisin ehdottomasti itselleni: Sen, ettei ole mitenkään vaarallista vaikka epäonnistuu. Eikä sekään, vaikka ei saisi opettajaa tms. iloiseksi. Ei tapahdu mitään kamalaa, vaikka opettaja suuttuisi. Ei vaikka en osaisi mitään kokeessa.



Minulle oli niin itsestäänselvää onnistua noissa, että vasta aikuisiällä kompastuin siihen, etten enää pystynytkään suorittamaan mitä minulta odotettiin. Tai oikeastaan mitä itse odotin itseltäni ja mitä kuvittelin muiden minulta odottavan. En koskaan edes ollut tajunnut stressaavani siitä, sillä olin pärjännyt kaikessa hyvin tai vähintään sen verran, että olin onnistunut välttämään kokemukset täydellisestä epäonnistumisesta. Sen ylipääsemiseen tarvittiin loppuunpalaminen ja paljon ahdistusta. Mutta vasta kun olen tuon oppitunnin suunnilleen oppinut, tajuan vasta kuinka paljon vapaammin pystyn elämään ja ihan eri tavalla saavuttamaan asioita.



Minä siis järjestäisin lapselle tilaisuuksia epäonnistua, tilanteita, joissa hän ei voi miellyttää muita. Tuon luontoiselle aluksi ihan varovaisesti. Olisiko joku joukkuelaji hyvä? Jossa joskus kuitenkin potkaisee sen pallon vahingossa omaan maaliin tms?



Voi kun pääsisikin juttelemaan omalle itselleen melkein 30 vuoden taakse. Kertoisin, että toisia saa miellyttää eikä siinä ole mitään pahaa. Se kyky on sinun lahjasi. Mutta kannattaa valita milloin sitä tekee ja kenelle. Ja ennen kaikkea: Se ei haittaa mitään, vaikka kukaan ei tulisi iloiseksi siitä mitä teet. Tämän kertoisin lapselle.

Mä ymmärsin kyllä kaiken kolmosen tekstistä eli hänen hänen lapsensa pomotti toista lasta.