Vanhemmilleni ei kelpaa mikään

Ja itse en tosiaan enää jaksanut lopulta. Ollessani 35 eli 5v sitten viimein välit meni poikki erään riidan myötä (kerrankin pistin hanttiin ja pidin näkökantani, tästä vanhempani vetivät megaraivarit, äiti itki marttyyrina ja isäni kilahti ja kävi minuun käsiksi). Välit saavat ollakin poikki, mielellään ikuisesti.



Mutta se oli uusi näkökulma että kyseessä on alemmuudentunto ja häpeä, jota kostetaan ja projisoidaan omiin lapsiin. Olin ajatellut että kyseessä on persoonallisuushäiriö, luonnevika, v***umaisuus tai muu hulluus.



Sairaat ja hullut haukkujavanhemmat on varmaan pahinta mitä lapsi voi saada. Eritoten kun kuvaan kuuluu vielä raaka väkivalta, kuten omassa lapsuudenkodissani: (

Siitä asti kun olin nuori aikuinen, välit vanhempiini ovat jatkuvasti huonontuneet. Nyt saatuani omia lapsia, tilanne on mennyt huonommaksi koko ajan. Vanhemmilleni alkaa tulla ikää ja yrittävät syyllistää sillä. Joskus tuntuu, että he haluaisivat minun hoitavan heitä, eikä omia lapsiani. Huonoista asioista en voi puhua heille ollenkaan, sillä siitä alkaa vain saarna, kuinka heidän elämänsä on ollut paljon raskaampaa ja miten kiittämätön olen. Ja ne hyvät asiat taas todistavat, miten helpolla olen päässyt!



Ap

suurissa ikäluokissa.

Ovat itse kärsineet omien vanhempiensa sotatraumoista ja ilmeisesti heidän traumansa purkautuvat tuolla tavaoin.

Itse olen tavannut todella paljon ko. ikäluokan edustajia, joiden päätehtävänä tuntuu olevan kaiken haukkuminen ja läheistensä vähättely ja latistaminen.

Se on kovin surullista.

Henkisiä orpoja on tässä maassa kyllä enemmänkin...

Sodan traumat ja häpeä vaikuttavat edelleen. Omia vanhempia katsellessa mietin ovatko he tuleet lainkaan hyäksytyksi ja rakastetuksi, niin tyhjää välillä on kolissut heidän vanhemmuuden kykynsä. Mä olen kanssa käynyt pitkän terapian ja siitä on ollut todella paljon hyötyä. Olen voinut antaa vanhemmilleni anteeksi, vetää tiukan rajan siihen miten mua kohdellaan ja kaiken päätteeksi voimme olla melko hyvin tekemisissä- ja tuntuu että vanhemmatkin ovat alkaneet yrittää- ovat varmaan ymmärtäneet ettei ole ihan putkeen mennyt heidän hommansa aikanaan. Että toivoa on. Ja suuri suru joka on surtava joka sukupolvessa on se perheen, lapsuuden, vanhemmuuden menetys. Se on todella surullista. Mut suerun takana häämöttää myös se anteeksianto ja ihmissuhteiden korjaantumisen mahdollisuus. Toivottavasti mahdollisismman moni löytäisi hyvää terapiaa ja jaksaisi käydä nämä asiat läpi- on mieletön palvelus omille lapsille katsoa tämä sukupolvien ketjussa kulkeva traumojen ja häpeän ketju.

Myönnän, että olen yrittänyt elää elämääni niin, että vanhempani hyväksyisivät minut. Ihan parin vuoden sisällä olen tajunnut, ettei tilanne tästä muutu kuin korkeintaan edelleen huonommaksi. Olen nyt kolmekymppinen ja tiedostan, että on omissa käsissäni elää itselleni, eikä vanhemmilleni. Mutta miten tämä "irtiotto" käytännössä sitten tapahtuu?



Ajatus välien katkaisemisesta kokonaan on jotenkin ihan kauhea. Ja valitettavasti olen onnistunut valitsemaan puolison, jonka vanhemmat muistuttavat omiani. Eli ei tule kannustusta sieltäkään, vikoja löytyy kyllä senkin edestä.

mihinkään psykologille vaan terapeutille; jos puolisosikin on samanlainen, sun on vaikea saada voimia ja tukea muutokseen. Mä kirjoitin tuossa yllä, ja olen laittanut vanhemmileni rajat, miten mua saa kohdella, ja jos ei mene jakeluun, lähden vain pois. Vanhemmille on shokki se että heidän tapaansa kritisoidaan, joten tunnereaktiot voi olla isoja (mutta ne on vain tunteita!!!). Kun sä muutut, sun vanhemmilla on tasan kaks vaihtoehtoa; joko suostua kohtaamaan tosiasiat ja omat virheensä tai torjua kaikki. Tunnemyrskyjä muutos aihuttaa ja siksi on tarpeen, että sulla on joku tuki heikolla hetkellä. VOi olla et vanhempasi kykenevät muuttumaan ja saat heihin vielä hyvät suhteet. Välien katkominen ei auta, se on pakenemista eikä poista ongelmia sun sisältäsi. Trsemppiä, toivotan onnea, itse olen tien kulkenut ja tiedän että se on mahdollinen.

mutta kuitenkin erilainen.



En ole äidiltäni saanut koskaan mitään positiivista kommenttia onnistumisistani. Ei kun olenhan! Kerran joku sukulainen oli äidilleni minua kehunut, ja ne kehut välitti eteenpäin, tosin maustoi sen sillä, että onpa kiva kun kerrankin sua ei tarvi hävetä.



Toisaalta kun mulla menee huonosti, niin tukea sataa. Äiti suorastaan hukuttaa mut huolenpitoon. Mulla meni vuosia tajuta, että ei sekään ihan oikein ole. Olin sitten aina kiittämätön paska, kun aina on tuettu... joo-o.



Oikeastaan tajusin tämän kuvion kierouden vasta kun puolisoni kuoli. Äiti piti musta huolta ja auttoi käytännön asioissa, mutta onnistui lopulta kääntämään asian niin, että minä päädyin lohduttamaan häntä. Mun eroprosessini äidistäni alkoi lopulta siitä, kun tämä sama kuvio toistui siinä vaiheessa, kun vuosia myöhemmin sain todella sairaan lapsen. Kuvio eteni ihan samalla lailla, mutta silloin mun oli lopulta pakko todeta äidille, että tämä on mulle niin iso kriisi, etten enää jaksa sitä, että se on hänelle keppihevonen omaan pahaan oloonsa.



Pahinta tässä on se, että ulkopuolisille tämä aivan varmasti näyttää siltä, että äiti on pyhimys ja minä saatanasta seuraava. Kukaan muu ei kuule niitä kun hän kertoo, ettei mun kannata opiskella, kun ei musta siihen ole. Ainoat jotka on ulkopuolisista näitä juttuja kuulleet, ovat olleet seurustelukumppanini, joille äiti on aina muistanut kertoa, että he ovat vahvoja, ja että mä olen niin vaikea ja epätasapainoinen. Joku joskus yritti väittää vastaan, mutta hänet vaiennettiin alentuvalla "kyllä sä vielä opit" -kommentilla.



Pahinta tässä on se, että epäilee itsekin jo omaa osaansa. Nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa tuli se olo, että ehkä vika onkin minussa. En edes tiedä enää.

mutta kuitenkin erilainen.

En ole äidiltäni saanut koskaan mitään positiivista kommenttia onnistumisistani. Ei kun olenhan! Kerran joku sukulainen oli äidilleni minua kehunut, ja ne kehut välitti eteenpäin, tosin maustoi sen sillä, että onpa kiva kun kerrankin sua ei tarvi hävetä.

Toisaalta kun mulla menee huonosti, niin tukea sataa. Äiti suorastaan hukuttaa mut huolenpitoon. Mulla meni vuosia tajuta, että ei sekään ihan oikein ole. Olin sitten aina kiittämätön paska, kun aina on tuettu... joo-o.

Oikeastaan tajusin tämän kuvion kierouden vasta kun puolisoni kuoli. Äiti piti musta huolta ja auttoi käytännön asioissa, mutta onnistui lopulta kääntämään asian niin, että minä päädyin lohduttamaan häntä. Mun eroprosessini äidistäni alkoi lopulta siitä, kun tämä sama kuvio toistui siinä vaiheessa, kun vuosia myöhemmin sain todella sairaan lapsen. Kuvio eteni ihan samalla lailla, mutta silloin mun oli lopulta pakko todeta äidille, että tämä on mulle niin iso kriisi, etten enää jaksa sitä, että se on hänelle keppihevonen omaan pahaan oloonsa.

Pahinta tässä on se, että ulkopuolisille tämä aivan varmasti näyttää siltä, että äiti on pyhimys ja minä saatanasta seuraava. Kukaan muu ei kuule niitä kun hän kertoo, ettei mun kannata opiskella, kun ei musta siihen ole. Ainoat jotka on ulkopuolisista näitä juttuja kuulleet, ovat olleet seurustelukumppanini, joille äiti on aina muistanut kertoa, että he ovat vahvoja, ja että mä olen niin vaikea ja epätasapainoinen. Joku joskus yritti väittää vastaan, mutta hänet vaiennettiin alentuvalla "kyllä sä vielä opit" -kommentilla.

Pahinta tässä on se, että epäilee itsekin jo omaa osaansa. Nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa tuli se olo, että ehkä vika onkin minussa. En edes tiedä enää.

nyt menee hyvin:) Sussa ei ole vikaa vaan äitisi on sairas. Mikä lie manipuloiva piilonarsisti. Mun äiti aikaanaan ihmetteli ystävilleni, että miten te sen kanssa olette, ette taida ihan tuntea sitä...

Täällä hyvin samanlaisen äidin tytär. Minua kyllä joskus kehuttiin, esimerkiksi koulumenestystä sukulaisille, mutta ajatuksena tässä oli tehdä heidät kateellisiksi. Ja kehuja tuli vain saavutuksista. Jos joku asia meni huonosti, ei puhettakaan kannustuksesta tai ymmärryksestä - ihminen joka ei koko ajan suorita ja pärjää on yksinkertaisesti huono. Lapseni synnyttyä kuvio on saanut mielenkiintoisen lisämausteen: äitini kilpailee kanssani äitiydessä! Käytännössä siis kommentoi eri tilanteissa, kuinka hänen lapsensa (siis minä!) osasi tietyn asian niin paljon paremmin/nuorempana. Saattaa vaikkapa haukkua vaipoissa kulkevaa 1,5-vuotiasta, että äitisi ei kyllä enää tuossa iässä mitään vaippoja tarvinnut. Lohduttavaa on se, että olen lopulta tiedostanut tämän kaiken sekä sen, miten se on vaikuttanut minuun ihmisenä. Olen tehnyt töitä vapautuakseni äitini aiheuttamista traumoista ja omille lapsilleni en tätä perinnettä siirrä.

niin hän myös kilpailee lastensa kanssa kaikesta mahdollisesta.

Me nyt ollaan enemmän kouluja käyneitä kuin hän (varmaan ihan tavallista), niin eipä tuo voi olla onnellinen meidän puolesta. Vaan kateellisena ivaa tuon tuosta, että "sinähän niitä kouluja olet käynyt.."

Sisko juuri valmistui DI:ksi ja äiti jatkuvasti mulle sitten supattaa, että turhaan sekin kouluttautui, kun äityislomalle kohta jää.. En uskalla edes kysellä, mitä äiti juttelee musta seläntakana.

Naapurin Irman dippainssipoika sen sijaan on upean uran luonnut.

Mä en ole enää juurikaan äitini kanssa tekemisissä, kun en jaksa sitä jatkuvaa latistamista. Jos se ei koulutuksesta tai duunista keksi haukuttavaa, niin sitten on ainakin sekopäinen esikoinen. Se kuuluisi hoitoon. Siis psykiatriseen hänen mielestään.

Lapset kaipaavat isoäitiään tuon tuosta, mutta se ikävän lievittäminen on iisimpää kuin kuunnella jatkuvaa paskaa.

Ja olen kymmeniä kertoja yrittänyt jutella äitini kanssa. Hän aloittaa sitten mykkäkoulun. Saattaa asiasta soitella sitten 3 promillen humalassa, ja haukkua vähän lisää.

Paitsi että lapsetkaan eivät halua tavata mummoaan. Sanovat, että mummo on ilkeä :(

sinulle meni homma hyvin kun vanhempsi suostuivat muuttumaan. Minun vanhempani eivät suostuneet, joten välit ovat poikki ja isäni kostaa minulle kaikin mahdollisin tavoin sitä, että pidin viimein puoleni, asetin rajani, aloin käyttäytymään napakasti enkä enää ottanut vastaan sitä paskaa mitä vanhemmilta oli satanut jo yli kolme vuosikymmentä.



Minun vanhempani kiistivät ja kielsivät kaiken, syyttivät minua hulluksi ja mielenterveysongelmaiseksi (heillä se luonnevika on eikä minulla...) ja suurieleisesti ja dramaattisesti sitten julistivat että noin kiittämätön lapsi ei ole enää heidän lapsensa, ja perintöäkin on sitten turha odotella.



Ja ei olla väleissä oltu yli 10 vuoteen.



Kaikilla ei vaan ole halua tai kykyä muuttua. Olen tänä aikana saanut kaksi lasta (ainoat lapsenlapset vanhemmilleni) mutta eivät ole halunneet edes nähdä lapsia, siihen annoin mahdollisuuden mutta ei kiinnostanut. Leikkivät jotain "loukatun ylpeyttä", vaikka tosiasia on se että en ole heitä loukannut. Olen vain napakasti mutta kohteliaasti asettanut viimein rajat, selittänyt kohteliaasti mitä en siedä enää, ja ilmoittanut että nyt vanha tapa ei enää toimi eikä päde kohdallani.



Joillain vanhemmilla tulee varmaan pakko muuttua, koska he tajuavat että menettävät lapsensa ja lapsenlapsensa jos eivät muutu. Omilla vanhemmillani ei tainnut olla mitään menetettävää. Eli siis rakkaus lapseen (minuun) oli niin olematonta, että heille oli se ja sama että olenko elämässä mukana vai en. Samoin lapsenlapset ovat se ja sama, joten kyllä tässä on kyse aikamoisesta tunnevammaisuudesta.



Itse olen asian kanssa sinut ja terapia on käytynä. Ainoa mikä harmittaa on isäni myyräntyö sillä isä kailottaa kaikille tutuille ja sukulaisille (jotka eivät totuudesta tiedä mitään) että minä olen kylmä, tyly ja ylpeä nirppanokkalapsi joka on hylännyt vanhempansa, ei auta heitä eikä hoida heidän asioitaan. Ollaan niin martyyyria, niin marttyyria.



Joo, omaa tekstiä lukiessani ei voi sanoa kuin että voi v***u mitkä vanhemmat mulla on.

mutta kuitenkin erilainen.

En ole äidiltäni saanut koskaan mitään positiivista kommenttia onnistumisistani. Ei kun olenhan! Kerran joku sukulainen oli äidilleni minua kehunut, ja ne kehut välitti eteenpäin, tosin maustoi sen sillä, että onpa kiva kun kerrankin sua ei tarvi hävetä.

Toisaalta kun mulla menee huonosti, niin tukea sataa. Äiti suorastaan hukuttaa mut huolenpitoon. Mulla meni vuosia tajuta, että ei sekään ihan oikein ole. Olin sitten aina kiittämätön paska, kun aina on tuettu... joo-o.

Oikeastaan tajusin tämän kuvion kierouden vasta kun puolisoni kuoli. Äiti piti musta huolta ja auttoi käytännön asioissa, mutta onnistui lopulta kääntämään asian niin, että minä päädyin lohduttamaan häntä. Mun eroprosessini äidistäni alkoi lopulta siitä, kun tämä sama kuvio toistui siinä vaiheessa, kun vuosia myöhemmin sain todella sairaan lapsen. Kuvio eteni ihan samalla lailla, mutta silloin mun oli lopulta pakko todeta äidille, että tämä on mulle niin iso kriisi, etten enää jaksa sitä, että se on hänelle keppihevonen omaan pahaan oloonsa.

Pahinta tässä on se, että ulkopuolisille tämä aivan varmasti näyttää siltä, että äiti on pyhimys ja minä saatanasta seuraava. Kukaan muu ei kuule niitä kun hän kertoo, ettei mun kannata opiskella, kun ei musta siihen ole. Ainoat jotka on ulkopuolisista näitä juttuja kuulleet, ovat olleet seurustelukumppanini, joille äiti on aina muistanut kertoa, että he ovat vahvoja, ja että mä olen niin vaikea ja epätasapainoinen. Joku joskus yritti väittää vastaan, mutta hänet vaiennettiin alentuvalla "kyllä sä vielä opit" -kommentilla.

Pahinta tässä on se, että epäilee itsekin jo omaa osaansa. Nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa tuli se olo, että ehkä vika onkin minussa. En edes tiedä enää.

nyt menee hyvin:) Sussa ei ole vikaa vaan äitisi on sairas. Mikä lie manipuloiva piilonarsisti. Mun äiti aikaanaan ihmetteli ystävilleni, että miten te sen kanssa olette, ette taida ihan tuntea sitä...

Mulle tuli hyvä mieli sun vastauksesta. Suorastaan mainion lämmin olo =). Kiitos!

Mulla oli tuollainen mummo. Omat vanhempani olivat ihan hyviä ja normaaleja mutta altistivat minut sen hirveän ämmän kiusaamiselle. Mummolassa käytiin tosi usein ja aina olin siellä tiellä, liian äänekäs, sotkuinen, lihava, ruma, tyhmä.... Se oli karmivaa. Äiti hymisteli vieressä että vanhat ihmiset on tuollaisia, niin se sanoo kaikille muillekin tms. Mutta ikinä, ei ikinä puolustanu mua mitenkään. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään että tämä ei ole oikein - ja kiitos varmaankin omalle terveelle koti-ilmapiirilleni- totesin jo 15 vuotiaana äidilleni aika napakasti että minä en enää mummolaan lähde. Siitä sitten sai kuulla mummon kuolemaan asti että sukulaiset ihmettelevät miksi vihaat heitä (Yksi täti on myös vastaava tapaus...). Niinpä. Mutta kyllä helpotti kun pääsi siitä jatkuvasta nälvimisestä eroon. En vielä tänä päivänäkään käsitä, miksi äiti antoi kiusata minua sillä tavoin. En voi edes kysyä, koska äiti on jo kuollut. No omien lasteni kohdalla olen tosi tarkka siitä kuinka heitä kohdellaan ( ja luonnollisesti myös siitä että he käyttäytyvät hyvin;) enkä pidä pelkkää sukulaisuutta minään turvallisen aikuisen kriteerinä. Ja sekös anoppia kismittää. Mutta se onkin toinen tarina.

Tämä keskustelu on avannut silmäni ja ymmärrän nyt paremmin kaikkea mitä nään ja mitä on tapahtunut.Nyt huomaan että samaa mitä äitini teki mulle,teen tietämättäni omalle lapselle osaksi,tosin olen parempi kuin äitini,mutta minun täytyy muuttua,olen ihan kauhee äiti ja epätoivo valtaa,en halua samanlaista äitiä lapselleni kun äitini on ollut.



Voimia ap:lle.

Meillä tuo johtuu jotenkin käsittääkseni äitini erittäin köyhästä lapsuudesta kumpuavasta häpeän- ja alemmuudentunnosta.



Muistan kun jo kun minä ja sisarukseni oltiin lapsia, häpeä oli keskeinen hallitseva asia äidissä. Äiti aina sanoi, jos vähänkään käyttäydyimme muuten kuin täydellisesti, että kyllä teitä sitten saa hävetä. Aina hän koki, että muiden lapset olivat jotenkin hienompia, parempia, älykkäämpiä, paremmin käyttäytyviä. Me olimme vain räkänokkia joita sai hävetä ja jotka ei ikinä osanneet olla oikei ihmisten ilmoilla. Kotona hän oli kyllä rakastava äiti, mutta tosiaan heti vieraiden edessä meni päälle tuo alemmuudentuntoinen "voi kamala millaisen kuvan he minusta ja lapsista saavat, taas joutuu häpeämään" vaihde.



Ja sama on jatkunut kun olemme kasvaneet aikuisiksi. Aina saan kuulla kun siellä käyn, kuinka kaikkien muiden sukulaisten lapsilla on hienommat, varakkaammat, koulutetummat puolisot, hienommat talot ja ammatit, niiden lapsetkin käyttäytyvät niin täydellisesti. Ja ovat pahukset vielä niin kauhean nättejäkin. Toisin kuin meidän huonotapaiset tavalliset räkänokkamukulat. Ja mun mieskin kun on vaan "amis" on tosi hävettävä, ja se että asumme kerrostalossa on tosi noloa.



Mikään ei siis koskaan ole oikein eikä hyvin, vaikka itse olen ihan tyytyväinen elämääni ja perheemme elämään. Ja tiedän, että äitikin välittää minusta, mutta hänen ajatteluaan vaan hallitsee niin kovin se että katsoo ihmisiä sen läpi, mitä ajattelee toisten näistä ajattelevan.

Sano napakasti takaisin joka kerta kun ylittelee määrittelemiäsi rajoja. Jos ei auta niin pistä jämäkästi jäähylle. Jos ei sekään auta niin sano että ollaan yhteyksissä taas sitten kun osaat olla edes vähän paremmin ihmisiksi. Jos ei sekään auta niin mitäpä siinä sitten, käsittelet, suret ja lopulta kyllä suoriudut siitäkin. Olet vapaa valitsemaan itse. Kukaan lapsi ei varsinaisesti ole vanhemmilleen velkaa, koska tänne ei pyydetä että saisi syntyä.

meillä juuri sama vallankäyttökuvio eli lapsuudessa meitä omia lapsia vain kaikesta haukuttiin, sätittiin, arvosteltiin, vertailtiin muiden lapsiin kaikessa (aina me siis huonoja, muut hyviä). Ikinä ei sanottu mitään kaunista, kehuvaa, kannustavaa, ainoa palaute oli vain arvostelu ja haukkuminen. Mukaan kuului myös väkivalta, eli ei mitään hakkaamista, mutta joka asiasta meni vanhemmilta hermo, jos vaikka kaatui vahingossa maitolasi, niin aina tuli lyönti, tukkapölly, nipistys. Vanhemmat ei jotenkin jaksaneet lapsia yhtään.



No aikuisiällä meno meni vaan tylymmäksi, isä haukkui kaikki opintosuunnitelmani, harrasi vastaan ja sabotoi (uhkaili, kiristi) etten pyrkisi yliopistoon, isä ei halunnut tietenkään että olisin koulutetumpi kuin hän itse. Kaikki poikaystävät haukuttiin, valmistumista ei noteerattu mitenkään, työpaikat haukuttiin, ensiasunto haukuttiin, talonrakennus haukuttiin. Mikään ei kelvannut, vaikka tyttärellä oli kaksi akateemista tutkintoa, hyvä työ ison firman keskijohdossa, akateeminen puoliso, nätti talo, kiltit lapset. Kaikki vain väärin, huonosti, typerästi vanhempieni mielestä.



Sitten tosiaan kun sain lapset ja sama meno alkoi lasten kohdalla, viimein kamelin selkä katkesi. Kun lapsiani haukuttiin rumiksi, tyhmiksi, villipedoiksi (normaaleita kilttejä lapsia ovat) niin tajusin jotenkin viimein että ei v***u, ei tämän voi antaa jatkua taas seuraavaan sukupolveen. Pistin välit jäähylle, ja emme ole tekemisissä, eikä näköjään vanhempiani edes kiinnosta.



Vanhempani eivät tulleet lasteni ristiäisiin, eivät ole käyneet yksilläkään synttäreillä, eivät koskaan ostaneet lahjaakaan, saati että olisivat leikkineet (hoitamisesta nyt edes en haaveilekaan). Ei heitä oikein kiinnosta lapset tai minä, sen sijaan se mikä heitä kiinnostaa yhä on kaiken HAUKKUMINEN. Sitä kyllä piisaa, haukkumista, arvostelua ja sättimistä, mutta nyt välit ovat niin jäiset että puhumme kerran vuodessa puhelimessa, siinä kaikki.



AP; kävin terapiassa asian tiimoilta, ja sen kautta opin ymmärtämään että vanhemmat ovat tiedostamattaan kateellisia ja katkeria kaikesta. He projisoivat kaunansa ja vihansa lapsiinsa, eivät tee sitä tietoisesti mutta tiedostamatta. Oma lapsi on peili ja kontrasti sille mitä he eivät itse saavuttaneet, ja moni henkisesti epätasapainoinen ja tunnevammainen vanhempi on kateellinen ja pahansuopa lapselleen.



Normaali vanhempi haluaa lapselleen hyvää ja parempaa kuin itse, mutta "sairas" vanhempi ei suo lapselleen mitään hyvää, ei anna lapsen menestyä, ei kestä lapsen onnea ja iloa vaan pyrkii tappamaan ilon ja onnen kaunallaan ja katkeruudellaan. Se on eräänlaista passiivis-aggressiivisuutta, oman vihan ja turhautumisen purkua, kaunaa ja katkeruutta.



Joten ap, syy ei ole sinussa, sinä olet varmasti tehnyt kaiken oikein. Et voi ikinä saada vanhemmiltasi kannustusta, kehua, kiitosta tai rakkaudellista hyväksyntää, et vaan voi, koska syy on heidän tunne-elämänsä ongelmissa. Vaikka tekisit mitä (niinkuin itse yritin, ponnistelin ihan hulluna saadakseni hyväksyntää jota ei koskaan tullut) niin silti mikään ei muutu.



Rakas ap, sinun pitää vain hyväksyä asia, ja sen jälkeen... lopettaa miellyttäminen. Tämän kun tajuaa ja sisäistää, niin elämä muutttuu helpommaksi. Ota etäisyyttä jos tarvitsee, se voi olla hyväksi, mutta ei ole välttämätöntä. Noissa haukkumistilanteissa vaan yrität nousta tilanteen yläpuolelle, ajattelet että siinä tuo minun katkera, tunnevammainen ja luonnevikainen sairas vanhempani louskuttaa, kun omassa elämässään ei ole mitään iloa tai positiivisuutta.



Tällaiset negatiiviset ihmiset ovat ilontappajia, sillä he eivät kestä nähdä kenenkään elämässä mitään iloa. Koska sitä ei ole heillä itsellään, muillakaan ei saa sitä olla.



Itse olen käynyt lapsuuteni vaurioiden takia terapiassa ja onnistunut katkaisemaan tämä järkyttävän ketjun. Tämä ei siirry omille lapsilleni.



Mutta omia vanhempiaan ei saa koskaan muutettua. ja kyllä minulla on ainainne suru siitä että en saanut rakastavia vanhempia, lapsillani ei ole minun puoleltani isovanhempia ollenkaan, ja minulla ei ole ollut koskaan äitiä tukena, eikä äitiä jolle voisi kertoa tunteistaan ja jakaa iloja tai suruja. En voi puhua äidilleni yhtään mitään saamatta aina haukkuja vastineeksi.



Surullista, mutta sairaita tunnevammaisia on suomen maa pullollaan. Pahoittelut ap sinulle että olet saanut samanlaiset vanhemmat kuin mitä minulla on.

Ap onkin saanut jo hyviä vastauksia. Itselläni on ihan samanlaisia kokemuksia. Sukuni on maalta vaatimattomista oloista, alemmuudentuntoisuus on sukulaisilleni tyypillistä. Erityisesti äidilläni on poikkeuksellisen heikko itsetunto.



Pohjimmiltaan ollaan siis jotenkin "huonompia ihmisiä", mutta sitä paikkaillaan juuri heikompien (kuten omien lasten) alistamisella. "Parempia ihmisiä" kohtaan usein ollaan edessä päin todella nöyriä, selän takana puhutaan pahaa ja ollaan kateellisia.



Minua verrattiin lapsena aina muihin lapsiin, jotka olivat täydellisiä. Tästä syystä lähes vihasin naapuruston lapsia, eikä minulla juuri ollut kavereita. Jos joskus toin jonkun kaverin kylään, niin äiti usein sanoi jotain tyyliin "Se Hanna sitten on niin nätti ja kiltti, ei taitaisi sen äiti vaihtaa tyttöään sinuun".



Nyt aikuisena olen tajunnut sen, että on aivan sama mitä teen, en kuitenkaan kelpaa. Jos leivon omenapiirakan, se on pahaa ja haukutaan etten osaa leipoa. Jos ostan valmiin omenapiirakan, se on pahaa ja ihmetellään miksen leivo itse.



Ennen harmittelin sitä, ettei minulla ollut onnellisia perhesuhteita. Nyt tajuan etten voi muuttaa vanhempiani. On vapauttavaa tajuta tämä. Omien lasteni kanssa minun on sitten mahdollista luoda sellaiset suhteet, millaiset olisin itse halunnut vanhempiini.

niin hän myös kilpailee lastensa kanssa kaikesta mahdollisesta.



Me nyt ollaan enemmän kouluja käyneitä kuin hän (varmaan ihan tavallista), niin eipä tuo voi olla onnellinen meidän puolesta. Vaan kateellisena ivaa tuon tuosta, että "sinähän niitä kouluja olet käynyt.."



Sisko juuri valmistui DI:ksi ja äiti jatkuvasti mulle sitten supattaa, että turhaan sekin kouluttautui, kun äityislomalle kohta jää.. En uskalla edes kysellä, mitä äiti juttelee musta seläntakana.



Naapurin Irman dippainssipoika sen sijaan on upean uran luonnut.



Mä en ole enää juurikaan äitini kanssa tekemisissä, kun en jaksa sitä jatkuvaa latistamista. Jos se ei koulutuksesta tai duunista keksi haukuttavaa, niin sitten on ainakin sekopäinen esikoinen. Se kuuluisi hoitoon. Siis psykiatriseen hänen mielestään.



Lapset kaipaavat isoäitiään tuon tuosta, mutta se ikävän lievittäminen on iisimpää kuin kuunnella jatkuvaa paskaa.



Ja olen kymmeniä kertoja yrittänyt jutella äitini kanssa. Hän aloittaa sitten mykkäkoulun. Saattaa asiasta soitella sitten 3 promillen humalassa, ja haukkua vähän lisää.

nro 5 tässä vielä siis jatkaa, haluan vielä lisätä ap:lle sen että vaikka nämä "hyväksy ja käsittele asia" -neuvot kuulostavat helpolta toteuttaa niin ei se kyllä aina ihan käden käänteessä käy.



Kyllä siinä pitää tehdä pitkä surutyö (itselläni kesti useamman vuoden) kun luopuu ajatuksesta siitä että edes haaveissani vanhemmat voisivat rakastaaa, tukea, kannustaa ja olla ylpeitä. Mutta kun eivät vaan ole, niin se tuskallinen tosiasian myöntäminen on kova paikka. Itsekin ennen salailin perhettäni ja lapsuuttani, vasta terapian jälkeen kykenin myöntämään edes itselleni että minulla on paska lapsuus, paskat kortit, paskat lähtökohdat.



Tämän jälkeen sitten voi surra - ja siinä voi mennä pitkäänkin - ja kun surutyö on tehty niin viimein voi vapautua, ymmärtää ja antaa anteeksi. Itse olen pystynyt antamaan anteeksikin, mutta yhteyksissä emme enää voi olla, sillä en jaksa elämässäni vanhempieni tuomaa takkkaa, painolastia ja energiani verotusta. Vanhempani eivät ole todellakaan mikään voimavara, vaan UHKA voimavaroilleni. SIksi siis emme ole tekemisissä ollenkaan.



Toivon sinulle ap paljon rohkeutta asian käsittelyyn, sen myöntämiseen itsellesi, ja hyväksy se että kateuden ja ikävän tunteet raastavat. Itselläni joskus vieläkin tulee sellainen "miksi minulle piti sattua tällaiset vanhemmat" -tunne, varsinkin kun näkee äitejä jotka tukevat tyttäriään äitiydessä ja ovat ihania mummoja lapsille. Minulle juuri tämä äidin puute on ollut kovin paikka, ja sen myöntäminen että olen ollut kotoa muutettuani täysin orpo koko ikäni (vaikka teknisesti vanhemmat ovat elossa).



Sanoisin vielä sen verran, että ei ehkä kannata avautua sellaisille kavereille joilla on ihanat rakastavat vanhemmat. He eivät ymmärrä eivätkä voi koskaan samaistua sinuun. Heillä ei ole kokemusta lastaan haukkuvista vanhemmista, ja pahimmassa tapauksessa he saattavat tuomita jopa SINUT kun puhut vanhemmistasi ikävään sävyyn (he aina vertaavat tilannetta omaan elämäänsä, eivätkä tietenkään itse puhuisi omista rakastavista vanhemmistaan negatiivista). Jos sinusta tuntuu siltä että tarvitset keskusteluapua, niin mene neuvolapsykologille, on maksutonta ekat 5-10 kertaa joten sieltä voi saada jo kovasti apua oman lapsuutensa käsittelyyn.



Hyvää jatkoa sinulle ap ja kaikille muille samanlaisten vanhempien lapsille!

suurissa ikäluokissa.

Ovat itse kärsineet omien vanhempiensa sotatraumoista ja ilmeisesti heidän traumansa purkautuvat tuolla tavaoin.



Itse olen tavannut todella paljon ko. ikäluokan edustajia, joiden päätehtävänä tuntuu olevan kaiken haukkuminen ja läheistensä vähättely ja latistaminen.

Se on kovin surullista.