Syntikäsitys :)
Eilen oli Aihe Vapaalla mielenkiintoinen keskustelu aiheesta syntikäsitys. Luitteko? Ajattelin siis laittaa aiheen tännekin pohdittavaksi. Kysymys on suunnattu etupäässä kristityille, mutta miksei muillekin.
Eli: minkälainen on syntikäsityksesi? Mitä on synti? Mitä elämässäsi pyrit välttämään?
Minulla ei ole kovin selkeää syntikäsitystä, joten tässä vähän sekavaa pohdintaa.
Ensiksikin lähden siitä, että ihminen on kokonaisvaltaisesti syntinen. Hän ei oikeastaan voi välttää syntiä elämässään. Kaikki, mikä lähtee hänestä itsestään, on epätäydellistä ja puutteellista.
Siksi on aika turhaa kuluttaa kovin paljon energiaa sen miettimiseen, mikä on syntiä ja mikä ei. Tärkeämpää olisi paneutua kasvamaan uskossa, kiinnittymään uskon ytimeen ja perustaan eli Jeesukseen. Silloin ainoastaan ihminen voi tuottaa myös Jumalalle kelpaavaa hedelmää.
Kuitenkin Raamattu painottaa valvomista ja valppaana olemista. Ajattelen tämän tarkoittavan juuri tuota Jumalan sanaan perehtymistä ja tutkimista ja oman uskon koettelemista.
Tässä on olemassa kaksi huomattavaa vaaraa. Toinen on se, että ihminen helposti ajattelee, että sillä ei ole mitään väliä, miten elää ja toimii, kun kaikki on jo maksettu. Että voi elää kuin ellun kanat välittämättä mistään mitään. Ihminen lähtee harjoittamaan syntielämää ja usko saattaa hautautua kaiken muun alle. Ajattelen, että synti sinänsä ei erota meitä Jumalasta. " Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi" , sanoo Raamattu.
Epäusko on se, joka kadottaa. Ja jatkuva synnissä eläminen ja sen harjoittaminen helposti johtaa epäuskoon. Tämä johtaa myös siihen, että kaikki mitä Raamattu selkeästi synniksi sanoo, selitetään tyhjäksi ja kohta ei enää mikään ole syntiä.
Toinen, eikä yhtään vähäisempi vaara, on se, että ihminen alkaa elää tunnontarkasti ja välttämään viimeiseen asti kaikkea, minkä on synniksi käsittänyt. Ja ajattelee, että jos joutuu johonkin tiettyyn syntiin, kaikki on menetetty. Silloin ihminen alkaa keskittyä omaan elämänsä " rituaaliseen puhtauteen" sen sijaan, että kasvaisi uskossa ja kiinnittyisi Jeesukseen. Silloinkin usko, ilo, vapaus, rauha ja rakkaus hautautuvat kaiken kuormittavan sälän alle ja oikea, raitis ja terve identiteetti katoaa.
Silloin vihollinen on saanut hänestä otteen ja saanut hänet uskomaan, että Jumala hylkää hänet, jos hän ei elä tietynlaista elämää. Hän ei enää olekaan vapaa ja iloinen Jumalan lapsi joka sanoo: " Abba, rakas Isä" , vaan pelokas orja, joka pelkää isäntäänsä. Silloinkin tulee vastaan epäusko, joka on ainoa asia mikä kadottaa ihmisen. Tämän asian kanssa itse taistelen enemmän, kuin tuon ylempänä olevan.
Tulipas pitkä epistola ;) Mutta olisi tosiaan kiva lukea muiden mielipiteitä ja ajatuksia!
Kommentit (5)
Hei!
Mielenkiintoinen aihe, jota joskus aiemmin nuorempana paljonkin pohdin. Nyt molemmat ääripäät ovat mielestäni vaarallisia. Elämää elämällä tasapaino näiden välillä löytyy. Minä olen ainakin uskoon tultuani elänyt ensin tiukkisvaiheen ja sitten turhautuneena/pettyneenä hällä väliä-vaiheen, testannut Jumalaa. Ihmeellistä onkin ollut huomata, miten Jumala on pitänyt kaikissa vaiheissa huolta ja rakkaudellaan on kutsunut kasvuun.
Usko kaikkinensa on Jumalan lahja, koko elämän.
Synti on eroa Jumalasta. Paholainen koittaa saada meidät uskomaan, että joko olemme liian hyviä tai liian pahoja Jumalan yhteyteen, emme tarvitse Jumalaa tai emme kelpaa Jumalalle. Näin Paholainen saa erotettua meidät Jumalasta. Jos saa. Onneksi Jeesus on voittaja! Ja aivan ilman omia tekojani tai ponnistelujani Jumala on tosiaan kantanut. Se helpotti suunnattomasti minua, kun tajusin, että KAIKKI ON TÄYTETTY, KAIKKI ON VALMISTA vastaanotettavaksi ja elettäväksi. Asia ei ole siis tunteistani kiinni vaan tosiasia. Turha tiukkapipoisuus ja itsensä tarkkailu johtaa pelkästään neuroottiseen itsekeskeisyyteen.
Mielestäni epäusko ei ole syntiä, mikäli epäuskolla tarkoitetaan luottamuksen kanssa kamppailua. Jos epäusko tarkoittaa sitä ettei usko Jumalaan, silloinhan kyseessä on synti eli ero Jumalasta.
Se on mielestäni tärkeää, että antaa Jumalan olla Jumala ja suostuu inhimilliseksi ihmiseksi. Jumalalle on turha esittää. Hän tuntee meidät täysin. Ja Hän on meidät tällaisiksi luonut, me olemme Hänen ilonsa.
Ehkäpä valvominen tarkoittaa sitä, että pitää mielessä iankaikkisuuden. Siis se on elämänasenne enemmänkin kuin tekemistä.
Uskon ja tekojen suhdetta pohdin vieläkin. Tunnun niin laiskalta enkä tajua tekeväni hyvää. Mutta ehkä nyt on aika Jumalan hoitaa ja uskon kasvaa; ehkä vasta sitten alkaa hedelmät kasvaa. Tiukkisvaiheessa tuli hötkyiltyä ihan liikaakin!
Olipa ihana lukea ajatuksiasi! Ne tuntuivat niin tutuilta, melkein kuin omasta näppiksestäni. Minä olen myös käynyt läpi tiukkisvaiheen ja myös hällä väliä-vaiheen, vaikka se ei niin voimakas minulle ollutkaan. Jotenkin minun kiusaukseni usein liittyvät enemmän omaan vanhurskauteen, vaikka päältä päin sitä ei välttämättä uskoisi :) Samoin on minusta tuntunut ihmeelliseltä, miten kaikissa vaiheissa Jumala kantaa. Vaikka omat tunteeni, ajatukseni ja suhtautumistapani vaihtelevat, Jumala pysyy aina samana. Olenkin ajatellut, että varmaan tällaiset erilaiset vaiheet sisältyvät uskossa kasvamiseen ja uskossa elämiseen.
Minä ajattelen epäuskon tarkoittavan yksinkertaisimmillaan sitä, että ihminen ei tarvitse Jumalaa. Usko taas on sitä, että tarvitsee Jumalaa ja tarvitsee ennen kaikkea syntien sovitusta.
Uskon ja tekojen suhde on asia, joka varmaankin mietityttää kaikkia uskovaisia koko elämän ajan. Usko kun ei voi olla elävä ilman tekoja, ja kuitenkin mitkään teot eivät meitä pelasta. Itse olen päätynyt siihen, että teot joita teemme, ovat Jumalan valmistamia, emmekä välttämättä edes itse huomaa niitä. Minusta huolestuttavampaa onkin, jos ihminen on hyvin selvillä omista uskon hedelmistään. Silloin hän alkaa luottaa niihin, eikä Jeesuksen sovintotyöhön. Siitä taas seuraa epäusko eli se, ettei ihminen tarvitse Jeesusta.
Epäuskokysymys on mielenkiintoinen. Kyllä minä ainakin joudun myöntämään, että " kärsin" usein epäuskosta. Joskus se on sitä, että järki kerta kaikkiaan sotii kristinuskon periaatteita vastaan, toisinaan taas sitä, ettei huvita tehdä niin kuin ajattelee Jumalan haluavan. Tämä jälkimmäinen on osittain tietoista testaamista - lähinnä sen työstämistä, mikä on oikeasti Jumalan kanta asioihin ja mikä vain ihmismielen rakennelma, jota toistaa itselleen Jumalan äänenä.
Juuri tällä hetkellä painiskelen sen kanssa, että uskominen tuntuu niin ahtaalta tavalta ajatella. Kristinusko ei itsessään ole ahdas uskonto, päin vastoin siinä on huomattavasti suurempi vapaus kuin monessa muussa. Välillä vain tulee mieleen, että miksi ihmeessä juuri minä tietäisin, miten tämä maailma pyörii ja millainen Jumala on. Miksi joku hindu, muslimi tai ateisti maapallon toisella laidalla ei yhtä hyvin voisi olla se, joka on löytänyt totuuden?
Tämä varmaan on sitten epäuskoa. :( Mutta sinisilmäinen yhteen asiaan uskominen on himppu vaikeaa silloin, kun ajatukset pyörivät tätä rataa. Olen kuitenkin mielestäni avoimin sydämin Jumalan edessä, ja tavallaan pohdin näitäkin asioita vuorovaikutuksessa hänen kanssaan. Uskon, että hän yksin tietää, miten asiat viime kädessä ovat ja hänen sylissään on tavallaan turvallistakin kyseenalaistaa kaikenlaista.
Kiva kuulla, että muutkin painivat saman asian kanssa ;) Itselläni epäuskoisuus ja luottamuksen puute ilmentyvät monin eri tavoin. Tällä hetkellä ehkäpä eniten turhana murehtimisena asioista, joille en mahda mitään. Joskus olen käynyt todella koviakin kamppailuja epuskon kanssa. Silloin on todella tuntunut siltä, että kaikki on menetetty. Mutta silloinkin on Jumala kantanut ja johdattanut, vaikka en ole itse sitä huomannut - silloin.
Minua on viime aikoina lohduttanut sellainen ajatus, että voin ajatella Jumalaa rakkaana Taivaallisena Isänä, jonka polvelle voin kiivetä ja kertoa kaiken. Olla juuri sellainen kuin olen. Vaikka haluaisinkin, en voi esittää mitään muuta, koska Jumala näkee sydämeen ja tuntee minut paremmin kuin minä itse. Ja Jeesusta voin ajatella rakkaana isoveljenä, joka on tehnyt kaiken puolestani ja jota saan kiittää siitä oikeudesta, että Jumala on nyt minulle rakas isä, eikä pelottava auktoriteetti. Saan kertoa epäuskostanikin ihan avoimesti ja rehellisesti, enhän minä uskoa voi itsestäni puristaa.
Kirjoitin edellä, että epäusko on se, joka kadottaa. En tiedä, olikohan tuo oikea sanavalinta. En nimittäin ajattele, että tällainen epäuskoisuuden ja luottamuksen puutteen kokeminen kadottaisi. Uskon, että kaikki uskovat sitä ajoittain tuntevat, ja uskon sen myös jollain tavoin kuuluvan uskoon.
Epäuskoisuudella, joka kadottaa, tarkoitin ihmisen valintaa elää erossa Jumalasta.
Kirjoitin tarkoituksella hieman kärjistäen ja kapeasta näkökulmasta. Koetin tuoda esille sitä, että uskovat askartelevat minusta usein ihan toissijaisten asioiden parissa ja murehtivat sitä, pystyvätkö elämään " puhtaasti" ja tekemättä pahemmin syntiä.
Olen aika pitkälti samaa mieltä Marij@n kanssa - kukaan meistä ei pysty elämään synnitöntä elämää, eikä voimakas pyrkimys siihen edes tuota muuta kuin omavanhurskautta. Kaikkihan on lopulta kiinni Jumalan armosta.
Olen viime aikoina miettinyt aika paljon moraalisia velvollisuuksia, jotka koskevat kaikkia ihmisiä. Ikävä kyllä, uskovat eivät suoriudu näistä velvollisuuksista yhtään sen paremmin kuin muutkaan. Usein käy jopa päinvastoin: kun uskovat lilluvat armon kokemuksessa kiittäen Jumalaa, todellisia sankaritekoja tekevät aivan muut ihmiset - esimerkiksi ne, jotka matkustavat katastrofialueille viemään apua kärsiville. He noudattavat tässä asiassa Jeesuksen esimerkkiä paljon paremmin kuin moni uskova.
Erityisesti mielessäni on ollut ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille. Luonnon ja lastemme tulevaisuuden tuhoaminen on ehdottomasti vakava synti, mutta me vain täällä ihmettelemme, saako uskova ottaa saunaoluen vai ei. Tämä on aivan käsittämättömän absurdia! En väitä itse olevani yhtään sen onnistuneempi kuin muutkaan keskivertosuomalaiset ilmastonmuutoksen torjunnassa. Nyt olen kuitenkin ottanut asioista tarkemmin selvää ja pyrin muutoksiin elämässäni.
Jotenkin ajattelisin, että kun uskova löytää syntikysymyksessä vapauden Jumalan edessä, niin hän pystyy paremmin suuntaamaan energiansa oikeisiin asioihin. Silloin elämä ei ole enää pikkusyntien välttämistä, vaan suuntautumista moraalisesti kestävämpiin tekoihin - vapaudesta käsin. Millään teoilla ei voi ansaita pätkääkään Jumalan armosta, mutta tekoja voi tehdä kiitokseksi hänelle, joka on rakastanut ja armahtanut kaikkia maailman ihmisiä.